Veijariromaani miehestä ja vesiämpäristä


Kun Helena Waris näki ensimmäisen kerran Nuorgamin veden kannen, hän ajatteli, ettei noin rumaa kirjankantta voi ollakaan. Kansi nauratti häntä niin paljon, että lopulta hän totesi sen olevan täydellinen.

Pakettiautoromaani Nuorgamin vettä on äijähuumoria täynnä

”Alussa oli suo, kuokka ja Jussi. Mutta nyt on tie, ämpäri ja Mikke.”

Mikke Korhonen on Helena Wariksen uuden romaanin päähenkilö, yllytyshullu reppana, joka on kolme viikkoa aiemmin menettänyt työnsä ja tyttöystävänsä. Kolmekymppinen Mikke, jolla ei enää ole muutakaan tekemistä, päättää hakea Nuorgamista ämpärillisen vettä ja kantaa sen Helsinkiin – tietysti niin, ettei itse koske ämpäriin, vaan pyytää ohikulkijoita kantamaan sen puolestaan ja perii auttajiltaan vielä maksun.

Siinä, missä Wariksen edelliset teokset putoavat fantasiakirjallisuuden lokeroon, on Mikke Korhosen seikkailusta kertova Nuorgamin vettä -romaani aivan toisella tapaa utopistinen. Kyseessä on veijariromaani, jota Waris itse nimittää mielellään myös pakettiautoromaaniksi. Mikke nimittäin kulkee halki Suomen sinisellä Transporterilla, samanlaisella kuin Wariksen oma luottokulkupeli.

Hyppy uuteen genreen tapahtui yllättäen vuonna 2014, kun Waris valmistautui kauan odotettuun ulkomaanmatkaan. Kaksi päivää ennen lähtöä kirjailijalle nousi korkea kuume, eikä hänen auttanut kuin jättäytyä pois reissusta ja jäädä kotiin vellomaan itsesäälissä.

– Olen tällainen fatalisti ja uskon, että kaikelle on jokin kosminen merkitys. Lähtöpäivän jälkeisenä yönä näin unta Mikke Korhosesta, joka kantoi vesiämpäriä, ja tiesin että minun pitää kirjoittaa veijariromaani.

Lisää vettä myllyyn

Kustantajat, joiden kanssa Waris oli aiemmin tehnyt yhteistyötä, eivät lämmenneet tämän uudelle aluevaltaukselle. Lopulta yhteistyö käynnistyi Like-kustantamon ja talon kustannustoimittajan kanssa, joka kannusti Warista heittämään vieläkin enemmän vettä myllyyn. Tarinaa höystettiin muun muassa baaritappelulla, mökkipalolla ja entistäkin rivommalla kielellä.

– Fantasiakirjoissa olen usein joutunut supistamaan hurjempia juttuja ja siivoamaan kieltä, mutta tällä kertaa mietin, onko tällainen kaunokirjallisuudessa edes sallittua. Oltiin ihan Juha Vuorisen viitoittamalla tiellä.

Toisaalta Wariksesta on selvää, että kun kerrotaan kolmikymppisestä hevarista, on tekstistä löydyttävä myös ääri-ilmaisuja. Tämän voi arvata jo kirjan toisesta luvusta, jossa Mikke selittää, kuinka päätti ryhtyä moiseen hullutukseen: kännissä ja läpällä tietysti.

Äänikirjapalveluista Wariksen uusin teos löytyy hakusanalla äijähuumori, joka kuvaakin Nuorgamin vettä hyvin. Wariksen saaman palautteen mukaan kirja tuo monelle mieleen esimerkiksi Arto Paasilinnan tuotannon tai Napapiirin sankarit -elokuvan. Kustantaja suunnittelee vievänsä kirjan heti ensi syksynä Saksan markkinoille, joissa suomihuumorille on kova kysyntä.

– Näkisin tämän tosi mielelläni myös elokuvana, Waris haaveilee. – Omakehu haisee, mutta olen nauranut ihan hirveästi tätä kirjaa kirjoittaessani!

Lotta Tuominen