”Sydän pakahtuu myötätunnosta ja ylpeydestä” – Otto Ravantti kertoo, mitä mietteitä avustusmatka herätti

Otto Ravantti kuljetti avustusbussin Puolaan ja takaisin. Matka herätti monia ajatuksia ja tunteita. 

Päivä alkaa kääntyä iltaan. Astun bussin portaita alas ja katselen ympärilleni. Ohitseni ajaa neuvostoaikaiselta näyttävä linja-auto, jonka kyydissä istuu vakavailmeisiä naisia ja lapsia. Linjuri kiepsahtaa lenkin ja päästää matkustajat ulos.

Kevyisiin toppavaatteisiin pukeutuneet ihmiset nostelevat matkalaukkuja ja katselevat ostoskeskuksen pihalla parveilevaa kansaa. Ostarin eteen on kasattu pitkä rivistö telttoja, josta tulijoille jaetaan ruokaa. Tunnelma on rauhallinen ja puheensorinan seasta kuuluu kutsuja syömään. Sota-alueelta paenneet ihmiset katselevat uteliaina ympärilleen.

Paikalla on myös paikallista vapaapalokunnan porukkaa runsaasti ja poliisit partioivat rauhallisena yleisön seassa. Myös puolalaisia sotilaita on komennettu alueelle avustamaan ihmisiä ja purkamaan saapuvia avustuskuormia. Odottava ilmapiiri on laskeutunut Puolan ja Ukrainan rajalla sijaitsevaan Medykan kylään. Mitä tapahtuu nyt? Miten sota-alueelle jäänyt isä selviää? Säilyykö kotimme ehjänä? Mihin olemme tästä menossa? Koska pääsemme kotiin?

Olemme olleet paikalla pari tuntia ja selvitämme mihin puramme avustuskuorman linja-autosta. Tulkkimme, ukrainalainen Inna Huz on selvitellyt asiaa, koska alueen varastot ovat ihan täynnä. Kyydissämme olleet sotilastarvikkeet ja muita tavaroita on jo purettu Varsovan laitakaupungilla suoraan Ukrainaan menevään autoon. Inna on väsymättömästi koko matkamme ajan ollut puhelimessa ja järjestänyt etukäteen asioita ja luonut kontakteja uskomattomalla, ukrainalaisen tarmolla.

Liikkeellä olemme olleet reilut 30 tuntia ja odotamme levolle pääsyä ja seuraavan päivän kotimatkaa. Väsymys on kuitenkin haihtunut ja myötätunto on vallannut mielen, kun seuraan vastaanottokeskuksen elämää. Omat tarpeet tuntuvat hyvin mitättömiltä, kun ajattelee, kuinka kaukaa rajan takaa evakot ovat joutuneet matkustamaan pienten lastensa kanssa.

Livahdan porukastamme ja lähden yksin kiertelemään ostoskeskuksen käytäviä. Valtavan rakennuksen edustalla sekä sisätiloissa sijaitsee useita ruokapisteitä, joihin puolalaisten varusmiesten toimesta tulee ostoskärryillä ruokaa ja juomaa jostain takahuoneista.

Suuret liikehuoneistot on tyhjennetty tuotteista ja tilalle on tuotu retkisänkyjä, jotka palvelevat perheiden tilapäismajoituksena. Näitä vuodepaikkoja on varovastikin laskettuna satoja. Myös keskuksen käytävien reunoja koristaa retkivuoteet, ja ihmiset istuskelevat, syövät ja juttelevat rauhallisesti toisilleen. Ilmapiiri sisällä on ristiriitainen. Ilmassa on surua ja huolta mutta kuitenkin pakolaisista huokuu valtava voima ja tahto. Lapset ovat rauhallisia ja katselevat uteliaina ympärilleen ja puuhailevat piirtäen sänkyjen päällä.

Kuljen ostarin toiseen päähän, jossa on valtavat määrät avustustavaraa. Heijastinliiveihin pukeutuneet henkilöt lajittelevat tavaroita ja pakkaavat puoliperävaunuja matkalle Ukrainaan. Rekkoja on odottamassa kymmeniä tienlaidassa. Väsymättömästi tätä työtä tehdään vapaaehtoisten voimin. Heitä on saapunut ympäri Puolaa sekä Eurooppaa. Tapaan avustajia Hollannista, Englannista ja muualta. He ovat tulleet jotkut viikoksi, jotkut pidemmäksi aikaa huolehtimaan ja auttamaan satojentuhansien ukrainalaisten ohikulkijoiden elämää.

Meidän parituhannen asukkaan Ristiinassa voi olla vaikea ymmärtää mittakaavaa, kun samankokoiseen rajakylään Puolassa saapuu ja lähtee tuhansia ihmisiä vuorokaudessa. Kymmeniä, ehkä satojatuhansia ihmisiä on liikkunut tämänkin kylän läpi sodan alkamisen jälkeen, suurin osa vapaaehtoisten auttajien avulla.

Toisessa päässä ostaria on suuri halli, ehkäpä entinen ruokakauppa, jonka keskellä on kuormalavoista kyhätty suuri neliönmuotoinen pöytä. Siellä muutama vapaaehtoinen hoitaa jatkokyytejä pakolaisille. Hallin seiniin on kylteillä merkitty eri suunnat, esimerkiksi Germany, Frankfurt, Hollanti tai Skandinavia; Finland, Sweden, Denmark jne. Näiden kylttien alle ihmiset kokoontuvat, ketkä mihinkin suuntaan haluavat ja kuormalavapöydästä järjestellään paikkoja matkaajille.

Pöydässä on myös kaksi poliisia, jotka keräävät tiedot kaikista kuljettajista, jotka lähtevät ihmisiä viemään. Minunkin tietoni ovat ilmoitettuina ja olen vastuussa kuljettamieni ihmisten pääsystä määränpäähän. Tarkkaa ja tärkeää työtä pakolaisten turvallisuuden takaamiseksi. Pöytään on myös jono, jossa voi ilmoittautua noutajaksi. Ihmiset ympäri Keski-Eurooppaa ovat saapuneet erikokoisilla busseilla ja jopa henkilöautoilla tarjoamaan apuaan kuljetusten suhteen.

Voitte uskoa, että logistiikkasuoritus on päätähuimaava ja toteutettu vapaaehtoisten voimin. Äänentoistolaitteista kuuluu ilmoituksia ja ymmärrän niistä sen verran, että eri suuntien kuljetuksiin etsitään lähtijöitä. ”Kolme paikkaa Berliiniin vapaana!”, ”Suomeen lähtevät kokoontukaa tähän!”, ”Bussi Hollantiin lähtee aamulla!”

Käytäviä kävellessäni ja menoa seuratessa sydän pakahtuu jokaisen uuden käytävän varrella. Sydän pakahtuu surusta, kun ihmiset on heitetty pois kotoaan ja jokapäiväinen elämä on riistetty pois. Sydän pakahtuu myötätunnosta äitejä kohtaan, jotka rauhallisesti hoivaavat lapsiaan hälinän keskellä tietämättä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Sydän pakahtuu ylpeydestä näitä avustajia kohtaan. He jättävät omat työnsä ja askareensa ja väsymättä avustavat tulijoita kellon ympäri, päivä toisensa perään loppumattomalta tuntuvassa ihmisvirrassa, tarjoten hymyilevät silmät tulijoille.

Palaan linja-autollemme ja saan matkalla ruoka-annoksen mukaan. Inna on järjestänyt meille purkupaikan seitsemän kilometrin päähän omakotitaloon, josta rekka tulee aamulla noutamaan kuorman. Aamulla palaamme samaan paikkaan, josta saamme Suomeen lähtijät kyytiin ja aloitamme matkan halki Puolan, Liettuan, Latvian sekä Viron kohti Suomen Mikkeliä.

Liikumme kohti Suomea seuraavat 28 tuntia kahden kuljettajan voimin, pieniä jaloittelutaukoja lukuun ottamatta. Uskomatonta, miten rauhallisia ja hyväntuulisia varsinkin kyydissämme olevat lapset ovat. Se ehkä kertoo jotain Ukrainan kansan päättäväisyydestä.

Itse kehitysmaissa asuneena ja köyhissä maissa paljon matkanneena ajattelin, että olisin tottunut näkemään kurjuutta ja huonoja elinoloja, mutta ei sotaa voi näihin verrata. Sota tuhoaa elinolot, perheet sekä mielen. Pidätin kyyneleeni ja kuljin eteenpäin, sillä ei ukrainalaisetkaan itkeneet vaan katsoivat voimakkaina eteenpäin.

Olen onnellinen, että lähdin pieneksi hetkeksi ja avuksi. Lähden heti uudestaan, jos tilaisuus tulee. Kiitos ristiinalaisille solidaarisuudesta ja avustanne ukrainalaisten hyväksi.

Otto Ravantti

Keräys jatkuu edelleen

Apua Ukrainaan Etelä-Savo -ryhmä toi alkuviikosta Suomeen 32 ukrainalaista, joista 21 tuli Mikkelin vastaanottokeskukseen. Kaksi perhettä jäi kyydistä muualle Suomeen.

Aiemmat Ristiinalaisen jutut avustusmatkasta voit lukea tästä ja tästä.

Bussin mukana avustustarvikkeita vei ja ihmisiä haki Miia Koppi, Anne Korhola, Inna Huz, Seppo Thure, Arttu Koppi, Otto Ravantti ja Jari Putkonen.

Matkaa organisoinut Koppi kertoo, että auttamisen määrä, mitä matkalla näkyi oli valtavaa. Bussiin tuli kilometrejä noin 3600 kilometriä. Avustusryhmän rahakeräys on tuottanut tiistaihin mennessä noin 1500 euroa, mikä ei vielä ihan kata matkan kuluja. Keräys jatkuu, koska ryhmä suunnittelee myös toista avustusreissua. Koppi kertoo, että hän on saanut edelleen paljon yhteydenottoja ukrainalaisten auttamiseksi.

Elina Alanne