Yli 50 vuoden ystävyys syntyi armeijassa – autokuskit tapaavat toisiaan joka vuosi


Seppo Puhakka isännöi tänä vuonna armeijakavereiden tapaamista, joka järjestettiin jo 51. kerran. 

 

Lipun nosti tämän vuoden tapaamisen järjestänyt Seppo Puhakka. Hän on porukan kuopus, koska hän lähti vapaaehtoisena armeijaan muita vuotta aiemmin. Tapaamisessa muisteltiin, että moni porukasta kuskasi Puhakkaa lomille kotipaikalleen Suomenniemelle.

 

 

Pitäisikö meidän ottaa komento, myhäilevät yli 80-vuotiaat Kyösti Kaltiainen ja Kalervo Seppälä, kun lipunnostoa suunnitellaan Seppo Puhakan pihassa Suomenniemellä Karkauksessa.

Ilman käskyttämistäkin 3. erillisen autokomppanian vuoden 1971 lokakuun saapumiserän lippu nousee salkoon. Saapumiserän miehet puolisoineen kokoontuivat viime lauantaina jo 51. kertaa tapaamaan toisiaan. Mukana olivat myös aikoinaan kantahenkilökuntaan Kouvolassa kuuluneet Kaltiainen ja Seppälä.

– Tämä oli aivan hämmästyttävän hyvä saapumiserä. He olivat Savosta ja Pohjois-Karjalasta kotoisin olleita kilttejä miehiä, jotka olivat ammattimiehiä jo tullessaan. He osasivat tehdä töitä ja ajaa autoa, majuri evp. Kaltiainen kertoo.

– Onhan tämä suuri ihme, että esimiehetkin halutaan aina mukaan. Ei ole sukset menneet ristiin, Kaltiainen sanoo.

1970-luvulla autokomppaniaan ei jouduttu vaan sinne päästiin. Seppälä koulutti urallaan monia joukkoja, kuten laskuvarjojääkäreitä. Hän toteaa, että autokomppanian miehet ovat keskikovaa sakkia.

– Heidän kuntoisuusluokkansa oli A1, mikä kertoo, että ei voi olla häiriöitä myöskään pääkopassa. Sodassa huolto ratkaisee. Jos ei olisi autokuskeja, ei olisi mitään huoltoa, kapteeni evp. Seppälä muistuttaa.

Mutta oikeastaan Kaltiainen ei varmaankaan haluaisi, että tämä juttu alkaa heidän kommenteistaan. Keskustellessa hän korostaa usein, että nämä tapaamiset ovat poikien juttu.

 

Saapumiserän pojat ovat nyt noin 70-vuotiaita. Vuoden 1972 syksyllä he pääsivät armeijasta pois ja sopivat, että jatkossakin kokoonnutaan yhteen.

– Heti silloin kotiutuessa sovimme, että missä näemme ja kuka hoitaa asian. Sen jälkeen on tavattu joka vuosi. Joka kerta sovitaan, kuka kutsuu ensi vuodeksi koolle. Salkussa kulkevat valokuvat ja osallistujalistat, kertoo Puhakka, jonka luona oltiin nyt koolla toista kertaa.

Kukaan ei oikein osaa sanoa, miten tapaamisissa onnistuttiinkaan niin, että ne ovat todellakin toimineet.

– Porukan henki oli armeijassa todella hyvä. Alussa oli toki perheen perustamiset ja muut kiireet mutta nimet ja osoitteet olivat tallessa, niin sieltä se lähti. Vuosi vuodelta yhteys on vain tiivistynyt, Puhakka miettii.

Kaltiainen pohtii, että nyt siinä on varmasti sitäkin, että kun on tarpeeksi vanha, niin on kiva tavata ja muistella nuoruutta. Nykyteknologia on osaltaan helpottanut ihmisten löytämistä ja tänä kesänä tapaamisessa oli mukana myös ensimmäistä kertaa Esko Lahti.

– Olen minä ollut lähdössä joskus aiemminkin mutta en ole päässyt. Nyt ei ollut mitään estettä.

 

Tapaamisiin tervetulleita ovat myös puolisot. Alkuperäiseen porukkaan kuuluu Raija Häkkinen.

– Me olimme silloin jo kihloissa, kun mies lähti armeijaan. Tämä on mukavaa yhdessäoloa. Kerran vuodessa aina päivitämme kaikkien kanssa kuulumiset. Tässä porukassa on yhteenkuuluvuuden tunne. Mutta on tässä monet vaimot vaihtuneet matkan varrella, Häkkinen naurahtaa.

Miehet eivät äkkiseltään keksi tiettyä armeijamuistoa, johon tapaamisilla aina palattaisiin. Mutta yksi asia on selvä:

– Se käydään aina läpi, että kuka ajoi mitäkin ajoneuvoa, Kaltiainen sanoo hymyillen.

Elina Alanne