Pien-Toijolan remonteissa on saatu toisaalta kirittyä korjausvelkaa, toisaalta sateinen kesä teki sitä taas lisää.
Pien-Toijolan vanhaan navettaan rakennettiin vankka lattia.
Pien-Toijolan talonpoikaismuseon vanhan navetan lattia hohtaa vaaleuttaan. Näin ei ollut vielä keväällä. Talkooporukka rakensi lattian, kun ensin tilasta oli poistettu edellisen elämän jäljet.
– Varmaan 70 senttiä vanhaa lantaa oli tuolla nurkassa, näyttää puuhamies Jaakko Syrjäläinen Ristiina-Seurasta.
Sitä on vaikea enää kuvitella, koska jo ennen tilan loppusiivousta, on jo helppo ajatella sinne ihanat kesäjuhlat tai vaikka häät.
– Tätä voi jatkossa kysellä tapahtumatilaksi. Eikun Ristiina-Seuraan yhteyttä, Syrjäläinen vinkkaa.
Lattian rakentaminen on osa museotoiminnan kehittämistä Pien-Toijolassa. Aiemmin museon alueella on oltu esimerkiksi syksyn kekrijuhlassa sään armoilla. Nyt toimintoja saa navettaan sekä kekrissä että ensi kesän toimintakaudella, kun museo avaa taas ovensa yleisölle.
Navetan lattian lisäksi Pien-Toijolassa on jatkettu kesällä kattojen korjauksia.
– 11 kattoa ollaan saatu kiinni ja 17 on vielä jäljellä, Syrjäläinen summaa.
Viime vuosien rahoitusten turvin museorakennuksiin syntynyttä korjausvelkaa on siis saatu kurottua umpeen. Mutta toisaalta vanhat rakennukset eivät anna armoa korjaajilleen.
– Korjausvelkaa on tänä kesänä tullut taas. Säät on sellaisia, että tulee vettä ja tuulee, niin huonoja kohtia katoilta on hajonnut ja olemme joutuneet tekemään hätäkorjauksia.
Museoviraston lopullista ratkaisua odotti haastatteluhetkellä edelleen myös päärakennuksen katto. Sen läpi vuotavaa vettä kerätään tällä hetkellä 17 saavilla vintissä.
Kesän aikana on taas saatu korjattua kattoja. Moni rakennus myös odottaa edelleen pelastamistaan.
Kekrissä taas runsas ohjelma
Pien-Toijolan talonpoikaismuseossa vietetään neljättä kekrijuhlaa 27. syyskuuta. Aiempien kekrien tapaan Ristiina-Seura, Someen kyläseura ja Erä-Ässät ovat valmistelleet erittäin runsaan ohjelman. Teemana tänä vuonna on Veen viljaa.
– Eli kalastus on teemana. Se on ollut Someen seudulla aina hyvin tärkeää. Esimerkiksi nälkävuosina idässä menehtyi Länsi-Suomea vähemmän ihmisiä nälkään, koska oli mahdollisuus kalastaa, Jaakko Syrjäläinen pohtii.
Kekrissä on luvassa muun muassa luento entisaikojen kalastustavoista, kalankäsittelynäytöksiä ja esillä on myös vanhoja kalastusvälineitä. Teeman mukaisesti kalaa löytyy myös suuhun pistettäväksi.
Luvassa on myös muita herkkuja sekä muita luentoja, lapsille omaa ohjelmaa, musiikkia ja runolaulua. Ilmainen bussikuljetus kuljettaa kekrikansaa Mikkelistä Ristiinan kautta Pien-Toijolaan ja takaisin.
Aati ja Ville Hokkanen muistelevat, mitä kaikkea lähivesiä kavereidensa kanssa snorklaillut Aati on vuosien aikana veden alta löytänyt.
Tänä kesänä Kissalahden puolelta, läheltä Hokkasten kotia löytyi kuitenkin kaikkien aikojen suurin löytö. Aati hyppäsi sup-laudalta sukeltamaan ja pinnan alla olikin aluksen hylky.
– Näin sen heti kun hyppäsin veteen. Kukaan muu ei oikein uskonut, että siellä on laiva, Aati kertoo ja lisää, että Alma-sisko taisi olla ainoa, joka uskoi.
Isä-Ville myöntää, että hän oli alkuun epäuskoinen.
– Ajattelin, että tämä on taas jotain höpöhöpö-juttuja ja sanoinkin, että ei varmasti siellä ole mitään laivaa.
Niin sitkeästi Aati kuitenkin kertoi näkemästään, että illalla oli Villenkin lähdettävä sukeltamaan.
Pinnan alla oli kuin olikin isohko alus.
Aatin löytämä hylky on noin 10 metriä pitkä ja kaksi metriä leveimmillään. Sen perä on hajonnut mutta monia rakenteita on näkyvissä. Muutama päivä löydön jälkeen Kimmo Kiljunen kävi kuvaamassa hylyn vedenalaisella dronella. Kiljunen ja Hokkaset myös mittasivat sitä kaikuluotaimella.
Kuvista vasta kunnolla alkoi hahmottua, mitä pohjassa onkaan.
– Ajattelin aluksi, että se on kirkkovene mutta tarkempi tutkiminen näytti, että siellä on palkkia ja lautaa sisällä, joten ei se ole kirkkovene, Ville miettii.
Aatikin on sitä mieltä, että alus on voinut olla purjevene.
– Siinä on ollut kansi. Ne lankut on valunut sinne pohjalle, Aati pohtii.
Ville laittoi löydöstä tiedon Museovirastoon ja hylky on nyt lisätty sen rekistereihin. Tässä vaiheessa Museovirasto määritti sen ”mahdolliseksi muinaisjäännökseksi”. Kuvien ja videon perusteella se toteaa, että hylky näyttää olevan tasasaumainen ja mittojensa perusteella se on liian pieni proomuksi. Hylyssä ei ole rautakaaria.
Hylky tai hylyn osa, jonka voidaan olettaa uponneen yli 100 vuotta sitten, rinnastetaan kiinteään muinaisjäännökseen. Tällaisesta hylkylöydöstä on ilmoitettava viipymättä Museovirastolle.
Hylkyjä saa kuvata niitä vahingoittamatta ilman lupaa, mutta esimerkiksi valojen tai muiden laitteiden kiinnittämiseen tai pystyttämiseen pitää hakea tutkimuslupa.
Ville miettii, että hylky voi hyvinkin olla 100-vuotias.
– Ihmettelen, jos se ei olisi niin vanha, hän toteaa.
Haastatteluhetkellä Ville oli lähettänyt Museovirastolle vielä lisää videota hylyn ja rannan välissä pohjassa olevista puutavaroista. Niistä ei ollut vielä kuulunut virastosta mitään.
– Joku tuoreempi vene on ehkä joskus palanut tässä jossain. Siellä on hiiltynyttä puutavaraa, Ville kertoo.
Hylyn tarina kiinnostaa sekä Aatia että Villeä. Mikä alus on kyseessä ja mitä sille tapahtui?
– Jos jollain on perimätietoa näiltä vesiltä, niin olisi kiva kuulla lisää, Ville sanoo.
Elina Alanne
Onko sinulla tietoa tai oletko kuullut tarinoita Kissalahdella uponneesta aluksesta? Kerro muistoista toimitus@ristiinalainen.fi tai p. 044 0211290.
Ollikkalan mehuasema sai viime syksynä lentävän lähdön.
Sanna Lopperin vanhemmat ihastuivat aikoinaan omenapuihin ja erityisesti niiden kukintaan. Tänä vuonna omenasato on heikko mutta päärynäpuut notkuvat hedelmistä.
Laatikollinen omenoita kolisee kuljettimelle ja kohti murskainta, joka muuttaa sadon mehuksi. Ollikkalan mehuaseman Sanna Lopperi virittelee mehustinta valmiiksi.
Juuri Mäntyharjun kunnan puolella, nimensä mukaisesti Ollikkalan kylällä toimiva mehuasema sai viime vuonna vauhdikkaan startin toiminnalleen, kun omenasato oli kaikkialla historiallisen hyvä.
– Viime vuonna pääsimme aloittamaan samalla viikolla kuin kovin omenasesonki oli päällä. Alku meni paremmin kuin ikinä uskalsin ajatella. En olisi pystynyt tekemään enempää töitä, Lopperi kertoo.
Seutukunnan ihmiset siis löysivät uuden mehuaseman hyvin. Sana kiiri puskaradiossa ihmiseltä toiselle.
– Kiva oli huomata, että ei oltu ihan väärässä siinä, että tälle on tarvetta.
Ollikkalan mehuasema toimii Lopperin kodin pihapiirissä. Kotipaikalla asuvat sekä Sanna perheineen että hänen vanhempansa.
Ajatus mehuasemasta syntyi alkujaan Lopperin veljelle.
– Meillä on yrittäjätaustaa paljon perheessä – ja 50 omenapuuta tällä tontilla. Omenat piti aina käydä tekemässä mehuksi jossain muualla, kuten esimerkiksi Kouvolassa. Veli sitten alkoi puhua, että perusta mehuasema, koska tällä seudulla on varmasti paljon muitakin, jotka joutuvat tekemään saman homman ja järjestelemään aikataulunsa päästäkseen mehustamaan jonnekin.
Idea syntyi siis puolivahingossa mutta mehuasemaa lähdettiin perustamaan tosissaan. Lopperi huomauttaa, että sääntö-Suomikin pitää huolen siitä, että ihan vahingossa mehuasemayrittäjäksi ei voi ryhtyä.
– Isä löysi minulle koneet, jotka kunnostimme. Heti oli selvää, että tila tehdään tähän lähelle kotia, kun minulla on kolme lasta ja varsinaiseen työhön työmatkaa aina ajettavana.
Lopperi työskentelee Mikkelin keskussairaalassa synnytysyksikön apulaisosastonhoitajana. Nyt syksyllä lomat ja vapaat kuluvat mehustaessa.
– Tämä on hyvä harrastus ja hyvää vastapainoa omalle työlle. Nythän omenoita on ihan murto-osa viime syksystä. Olen saanut paljon apua toiselta mehustamoyrittäjältä ja hän jo viime syksynä totesi, että varaudu siihen, että ensi syksy on hiljaisempi mutta aina jollekin tulee omenoita.
Loppereidenkin puissa omenoita on nyt vähän mutta päärynäpuut puolestaan pullistelevat hedelmistä.
– Ajattelin testata, millaista mehua tulee pelkästä päärynästä.
Mehuasemalla voi siis mehustaa omenoita ja päärynöitä. Lopperi toteaa, että marjojen mehustamistakin on kyselty mutta hänen pitäisi ehtiä perehtyä, mitä kaikkea se vaatisikaan.
– Omena kannattaa mehustaa silloin, kun se ei ole vielä aivan täysin kypsää. Jos omena on ylikypsää, niin se ei enää mehustu niin hyvin. Joten hyöty jää pieneksi, eikä sitä kannata tehdäkään, kun veloitan kilojen mukaan.
Mehuasemalle voi tuoda minimissään 30 kiloa hedelmää.
– Pienet lommot ei omenassa haittaa. Hedelmien pitää olla puhtaita, eli hiekkaa ja multaa ei saa olla mukana ja sairaat, kuten muumiotautiset omenat, pitää totta kai siivota pois. Jos omenassa on vähän mustelmaa, niin sitä ei pidä lähteä veitsellä leikkaamaan, koska omena alkaa heti sen jälkeen pilaantua, Lopperi neuvoo.
Mehu pastöroidaan ja pussitetaan, joten se säilyy jopa vuoden.
– Moni kertoi vievänsä sitä joululahjaksi, mikä on ihana ajatus, Lopperi tuumaa.
Kaiken kaikkiaan hän tykkää ajatuksesta, että voi omalla mehuasemallaan vähentää ihmisten tarvetta ajella kauemmaksi mehun perässä. Kiva on myös ajatus, että isompi osa sadosta saataisiin talteen.
– Ettei nyt kukaan ainakaan jäteasemalle omenoita kippaisi.
Ristiinalaisen ja Ristiinan Rinkan pyöräsuunnistuksessa voi liikkua myös lyhyemmän lenkin kylällä. Kävelläkin saa – tärkeintä on ulkoilun ilo.
Pyöräsuunnistus vie tänä vuonna Löydön kauniisiin maisemiin.
Pyöräsuunnistus kutsuu taas ulkoilemaan koko perheen voimin. Tapahtuma järjestetään 5.–7.9. Tuttuun tapaan kiertää voi joko pitkän tai lyhyen lenkin, tai miksi ei vaikka molemmatkin. Reiteille voi lähteä pyöräilemään jo perjantaina aamusta. Rastit ovat paikoillaan myös lauantaina 6. syyskuuta ja sunnuntaina 7. syyskuuta iltakuuteen saakka.
Pidempi lenkki on alle 20 km pitkä ja kiertää Löydönlammen. Reitti on suunniteltu kierrettäväksi vastapäivään. Alkumatkasta ajetaan Vanhaa Suurlahdentietä. Parkkilantieltä oikaistaan Pajapolkua pitkin Löydöntielle. Reitti kulkee Löydön kartanon pihapiirin läpi kulkevaa Löydönkartanontietä. Löydönkartanontie ja Punakalliontie ovat hiekkateitä. Pyöräillessään voi seurata syksyn edistymistä maisemassa kuviin verrattuna ja retkeillä kiireettömästi.
Lyhyt kirkonkylän lenkki on noin 5 kilometriä pitkä. Reitin voi myös kiertää kävellen, juosten tai lastenvaunujen kanssa kävellen. Reitin alussa ylitetään Suurlahdentie ja siirrytään Puustellintielle ja vähemmän liikennöidyille teille. Kissalammentieltä ajetaan Vanhaa Suurlahdentietä Muurikin alueen pyörätieliittymään ja edetään Juurilahdentietä Linnaniementielle ja Linnaniementien parkkipaikalle. Paluureitti Puistopolun kautta.
Lyhyestä reitistä on tehty oma verkkototeutus. Siihen pääsee yllä olevasta kuvasta tai tästä. Kun lähettää Ristiinalaisen verkkototeutuksen kautta kuvan itsestään lyhyeltä lenkiltä, osallistuu Ristiinalaisen arpomien palkintojen arvontaan.
Paperisesta Ristiinalaisesta löytyvän kupongin täyttämällä osallistuu arvontaan, jonka palkinnot Ristiinan Rinkka arpoo marraskuussa kokouksensa yhteydessä. Lipuke palautetaan Ristiinalaisen postilaatikkoon, Brahentie 34, viimeistään maanantaina 8. syyskuuta.
Paperikarttoja ja kuponkeja voi hakea myös Rinkan postilaatikosta Rantapuistosta. Laatikko sijaitsee lähellä matonpesupaikkaa.
Järjestäjät suosittelevat pyöräilemään valoisaan aikaan sekä käyttämään pyöräilykypärää. Lisätietoja Ristiinan Rinkka/Helena Turkki, puh. 040 827 6927.
Ristiinalaisjärjestöt muistuttavat, että harrastamisen voi aloittaa minkäikäisenä vaan.
Aktiivinen arki -tapahtumassa maanantaina pääsi muun muassa Bravon temppuradalle.
Ristiinan yhtenäiskoulun pikkusalista raikui maanantai-iltana ajoittaisia kiljahduksia ja naurua, kun kouluikäiset ja muutama nuorempikin kiersivät Brahen Voimistelijoiden temppuradalla. Bravo oli yksi toimijoista, joka kertoi harrastusmahdollisuuksista Aktiivinen arki -tapahtumassa.
– Meillä on Ristiinassa sunnuntaisin kaksi ryhmää ja niihin molempiin mahtuu vielä mukaan. Samoin kaupungissa oleviin ryhmiin. Jos ryhmät tulevat täyteen, niin perustetaan uusia. Haluamme tarjota kaikille mahdollisuuden harrastaa, kertoo Bravon puheenjohtaja Pasi Parviainen.
Hän jatkaa, että Bravolla menee oikein hyvin. Viime keväänä ylittyi ensimmäistä kertaa seuran historiassa 200 jäsentä.
– Nyt saamme Venla Kärkkäisen seuraan työntekijäksi Saila Parviaisen kaveriksi. Aloitamme soveltavan voimistelun ryhmän sekä ryhmän 15–16-vuotiaille, jotka eivät halua treenata ja kilpailla niin paljon mutta haluavat pysyä harrastuksessa, Parviainen kertoo.
Soveltava voimistelu on tarkoitettu erityistä tukea tarvitseville yli 7-vuotiaille lapsille.
Voimistelusalia rauhallisempaa maanantaina oli Ristiinan Urheilijoiden lentopallo- ja Ristiinan Pallon jalkapallokokeilussa. Ajoittainen sade hillitsi ulkona jalkapalloilua.
– Ripalla menee mukavasti. Rakennamme kasvua, eli olemme kouluttaneet ja saaneet uusia valmentajia ja ryhmiä alkaa koko ajan uusia, kertoo Ripan puheenjohtaja Tomi Honkanen.
– Meillä on nyt joukkueita alle 10-vuotiaille ja niihin mahtuu kaikkiin mukaan. Aloitamme toimintaa myös 2020- ja 2021-syntyneille, Honkanen vinkkaa.
Ripan joukkueet siirtyvät talvikaudeksi treenaamaan koulun sisätiloihin.
– Meidän ajatuksemme on, että jalkapalloa voi harrastaa tässä paikallisesti. Ei tarvitse lähteä kuljettamaan lasta kantakaupunkiin, Honkanen toteaa.
Aktiivinen arki kokosi maanantaina paikalle huomattavasti paljon vähemmän osallistujia kuin viime vuonna. Pallottelijoita piipahti kuitenkin myös lentopallon parissa.
– Me saamme näillä näkymin kaksi ryhmää pyörimään nyt syksyllä. Toimintaa on F-ikäluokalle, eli 1–3-luokkalaisille ja myös lentopallokerho alkaa jossain vaiheessa. Ilmoitamme Wilma-viestillä, kun asiat on varmistunut, kertoo RiUn Marko Ritolahti.
Vanhemmista B-ikäiset jatkavat ja osa C-ikäisistä pelaa heidän kanssaan.
– Varsinaiset D- ja C-joukkueet ovat jäämässä pois mutta tilanne voi vielä elää, Ritolahti kertoo.
Toimintaansa esitteli myös partiolippukunta Yöveden Waeltajat.
– Meillä menee oikein hyvin. Kaksi ryhmää toimii viikoittain ja yksi kuukausittain. Mukaan mahtuu kaikenikäisiä. Sudenpentuja, eli 7–9-vuotiaita, mahtuu ryhmään tosin enää muutama, kertoo lippukunnanjohtaja Oona Tuominen.
– Partion voi aloittaa hienosti vaikka 10-vuotiaana tai aikuisenakin. Nyt kun aloittaa, niin ensi kesänä on upea piirileiri Nurmeksessa, vinkkaa Järvi-Suomen Partiolaisten järjestökoordinaattori Nalle Velling.
Varkaantaipaleen Sampo Heiskanen suunnittelee jo täyttä päätä kesää 2026.
Varkaantaipaleen yrittäjä Sampo Heiskanen kuvailee tunnelmia kesän lopulla perinteisellä ”väsynyt, mutta onnellinen” -sananparrella. Varkaantaipaleen tapahtumahallin täyttää vielä tämän viikon lauantain Venetsialaiset, sen jälkeen kesä 2025 on paketissa.
Eihän tämä kesä vielä voi loppua!
Näin huokaisee Ristiinan Someenjärvellä toimivan kesäravintola Varkaantaipaleen yrittäjä Sampo Heiskanen. Elokuu on kääntynyt lopulleen, ja hän summaa mennyttä kesää aurinkoisessa säässä Varkaantaipaleen kanavan äärellä sijaitsevan ravintolan terassilla.
– Todella vauhdikasta oli, ja sillähän se kesä meni nopeasti. Meillä oli jälleen hirmu hyvä kesä. Alkukesä oli vähän viileä, mutta silloinkin erityisesti ruokamyynti oli vilkasta.
– Mutta sitten heinäkuussa, kun vielä tuli ne helteet, niin olihan se melkoista hullunmyllyä. Itselle tuli tietenkin pitkiä päiviä välillä, tulipa jonain tapahtumailtoina käytyä alkuillasta pakettiautossa ottamassa pienet nokkaunet, että jaksoi taas yöhön valvoa! Heiskanen naurahtaa.
Vilkasta on hyvä ollakin, kun sesonkialalla toimitaan. Varkaantaipale työllistää kesän aikana yrittäjä mukaan lukien kuusi täysiaikaista tekijää sekä puolenkymmentä ekstraajaa.
– Tosi iloisia ollaan siitä, että meidät on otettu näin hyvin vastaan, ja ollaan saatu paljon vakioasiakkaita. Suuri kiitos kuuluu myös lähialueen kyläyhteisölle ja esimerkiksi Someen Erä-ässille ja Someen kyläseuralle, Heiskanen kiittelee.
Heiskasella on tuntuma, että etenkin matkailijoita on tänä kesänä vieraillut ravintolalla aiempaa enemmän.
– Erityinen huomio oli se, että ulkomaalaisia turisteja on käynyt heti alkukesästä alkaen, eikä vain nyt loppukesästä. Kalliomaalausten läheisyys varmasti näkyy tässä. Ollaan lisätty tienvarsinäkyvyyttä ja toki vaikuttaahan sekin, että nyt on jo useampi kesä toimittu, niin sanakin kiirii.
Varkaantaipaleen ravintola on avoinna kesäkaudella jokaisena päivänä toukokuun avaamisesta elokuun viimeisen lauantain Venetsialais-juhliin saakka. Tämä on yrittäjän mukaan tietoinen päätös.
– Ollaan linjattu niin, että auki ollaan vaikka sataisi vanhoja mummoja. Joskus se voi tietää myynnillisesti huonompaa päivää, mutta asiakkaan kannalta on tärkeää, ettei tarvitse miettiä, että onkohan se ravintola avoinna.
– Meillä on se hyvä puoli, että tässä on säältä suojassa ihan kivasti asiakaspaikkoja. Ja jos vaikka terassille suunnitellun tapahtuman aikaan sataa, niin voidaan siirtyä tuohon hallin puolelle.
Mainitussa hallissa on tämänkin kesän aikana nähty todella monta esiintyjää tapahtumailloissa. Esiintymässä ovat olleet muun muassa Katri Ylander, Osmo Ikonen sekä Leevi & The Leavingsin ja Freukkareiden musiikkia esittävät tribuuttibändit.
– On ollut taas hienoja iltoja. Esimerkiksi Ylander oli itselle positiivinen yllätys ja sitten heinäkuun lopulla ollut Pääesiintyjät oli kyllä todella kova! Heiskanen kehaisee.
Nyt ollaan siis yhden tapahtumaillan päässä tämän kesän finaalista. Tämän viikon lauantaina Varkaantaipaleessa juhlitaan Venetsialaiset.
– Nyt jo uskaltaa sanoa, että porukkaa on hyvin tulossa. Bussikyyti on täynnä, eiköhän me saada jälleen ”ärreet kinkerit” aikaiseksi! Kuudelta alkaa karaoke, yhdeksän aikaan sytytetään kokko, ja Kylän Jätkät aloittaa puoli kymmeneltä soiton, joka jatkuu puolille öin. Senkin jälkeen dj vielä soittaa musiikkia. Lisäksi illan aikana Daikuri viihdyttää yleisöä lähitaikuudellaan.
Mutta, vaikka tätäkään vuotta ei ole vielä paketoitu, on Heiskasella jo täyttä päätä menossa ensi kesän suunnittelu.
– Esiintyjiä on jo sovittu, enää muutama tapahtumaviikonloppu on auki. Kaikille viikonlopuillehan ei esiintyjiä otetakaan, kun ei ole järkevää kilpailla esimerkiksi Puumalan Siltakemmakoiden kanssa, ravintolayrittäjä tietää.
Niko Takala
Myös laivakipparilla pitänyt kiirettä
Läntisellä Saimaalla nyt viisi kesää seilannut M/S Aino on kyntänyt Yöveden ja hieman laajemminkin Saimaan vesiä ”kiitettävällä kiireellä”, kertoo laivan yrittäjä ja kapteeni Otto Ravantti.
– Alkukesästä tehtiin vähän remppaa ja oli esimerkiksi pakollista telakkatouhua, mutta sitten kun päästiin risteilyjen vauhtiin, niin on ollut kiireinen kesä ja ollaan tehty pitkää päivää.
Ravantti kertoo, että lippuristeilyjä on tehty tänä kesänä paitsi Astuvansalmelle, niin myös Puumalaan, ja onpa uutuutena käyty myös Lappeenrannassa.
– Heinäkuussa tehtiin myös jonkun verran lähtöjä Mikkelistä, ja ne olivat kyllä todella suosittuja. Varmastikin helteet vaikuttivat sekä sitten se, että puskaradiossa sana kulkee. Osa risteilyistä oli jopa loppuunmyytyjä, hän iloitsee.
Loppuunmyyty on myös tämän viikon lauantain Venetsialaisristeily. Ainon kausi ei toki vielä tähän pääty, mutta aktiivisen lippuristeilysesongin päätös Venetsialaiset on.
– Kesään voi olla tyytyväinen, hienosti on mennyt. Se on sitten toinen asia, jääkö viivan alle mitään, kun oli tuo telakkakesäkin, mutta näiden ynnäilyjen aika on vähän myöhemmin! Ravantti hymyilee.
Kallioniemen kesä täytti odotukset
Perinteinen ristiinalainen kesäravintola Kallioniemi avautui tälle kesälle useamman välivuoden jälkeen. Kallioniemen Ravintolan Lisa Keinonen kertoo, että kesä meni lopulta paremmin kuin he osasivat odottaa.
– Alkukesä oli haastava sateiden ja koleiden kelien vuoksi. Silloin ehti jo käydä mielessä, tuleeko tästä yhtään mitään. Kun helteet heinäkuussa alkoivat, löysivät ihmiset Kallioniemeen, ja kesästä muodostui oikein onnistunut.
Keinosen mukaan moni oli kertonut odottaneensa pitkään, että Kallioniemi taas avautuisi.
– Vastaanotto olikin todella positiivista. Olemme kesään hirmu tyytyväisiä, ja ilman ihania asiakkaitamme kesä olisi ollut aivan toisenlainen, Keinonen ynnää.
Hänen mukaansa tämä kesä oli ”pilottikausi”, jossa päästiin tunnustelemaan, mikä toimii ja mikä ei, ja mitkä ovat suurimmat kehityskohdat.
– Kaupungin kanssa keskustelut jatkosta ovat vielä kesken, mutta mikäli toiminta jatkuu, tulee konsepti jonkin verran uudistumaan, mutta vielä tässä kohtaa emme paljasta enempää, Keinonen tuumaa tulevasta kysyttäessä.
Ainoa Wineryn ja Väänäsen marjatilan yhteistyö maistuu lennoilla.
Joonas Väänäsen vadelmat paloivat paahteessa. Alaoksilta ja pensaiden sisältä löytyy kuitenkin kauniita ja makeita marjoja.
Finnairin lennolla bisnesluokassa matkustaessa voi maistella ristiinalaisen marjatilan satoa. Ainoa Wineryn Finnairille toimittama viini on nimittäin tehty Väänäsen marjatilan vadelmista.
Marjatilan omistaja Joonas Väänänen kertoo, että yhteistyötä on tehty jo kymmenisen vuotta.
– En enää edes muista, miten yhteistyö sai alkunsa, Väänänen sanoo.
David Cohen ja Paola Guerrero de Cohen perustivat Ainoa Wineryn vuonna 2014. Väänäsen tila on toimittanut viinitilalle marjoja alkutaipaleelta asti.
– David ja Paola tulivat tänne maistelemaan vadelmia ja tykästyivät Muskoka-lajikkeeseen, Väänänen kertoo.
Muskoka on Väänäsen mukaan metsäinen ja aromikas. Toisinaan sitä kutsutaan pikkuvatuksi pienen kokonsa takia.
Kauniin pyöreät marjat kerätään hieman ylikypsänä. Väänänen pakastaa marjat ja toimittaa ne viinitilalle talvikaudella, jolloin viini tehdään. Kypsät marjat tuovat viinille myös väriä.
– Vuosien saatossa he ovat alkaneet pyytää enemmän marjoja. Ehkäpä viini lyö itsensä läpi korkeuksissa, Väänänen pohtii.
Väänänen kasvattaa marjoja maku edellä. Vadelmat, mansikat ja mustaherukat kasvavat avomaalla.
– Nämä maistuvat ihan erilaiselta kuin tunnelissa kasvatetut, hän sanoo.
Väänänen on huomannut, että eri puolille Suomea toimitetaan erilaisia marjoja.
– Pohjoisemmassa, kuten Rovaniemellä, arvostetaan makeita marjoja. Etelämpään taas toivotaan isoja ja kauniita marjoja.
Kesä oli Väänäsen marjatilalle vaikea. Keväällä vaikutti, että sato jää maltilliseksi. Alkukesän sateet uhkasivat homehduttaa sadon, ja lopulta helle poltti kasvit.
– Sadetuskaan ei auttanut. Uskoisin, että kasvi tappoi tämän vuoden varren, jotta ensi vuoden varsi selviäisi, Väänänen osoittaa kuolleita vadelmanoksia.
Parhaimmat marjat löytyivät syvältä pensaan syövereistä. Ne olivat saaneet kasvaa auringolta suojassa lehtien alla. Päällimmäiset marjat jäivät hyvin pieniksi. Muskoka ei säily kokonsa takia suosiollisemmassakaan säässä kovin pitkään.
Kylmyyden takia satokausi alkoi kaksi viikkoa myöhässä. Helteessä marjat kypsyivät nopeasti, ja paras sesonki kesti vain viikon. Sen jälkeen marjat alkoivat olla jo ylikypsiä.
– Meillä ei ollut tarpeeksi työvoimaa poimimaan marjoja. Olisi tarvinnut puolet enemmän poimijoita. Arvioisin, että 30 prosenttia sadosta jäi peltoon, Väänänen sanoo.
Poimintaa helpottamaan ei saatu edes itsepoimintaa.
– Päätös siitä, että itsepoimintaa ei ole, tehtiin jo keväällä. Resurssit ovat rajalliset, joten emme pystyneet semmoista järjestämään.
Väänänen on alkanut kääntää katsettaan jo kohti seuraavaa kesää.
– Laitan ehkä uutta mansikkaa kasvamaan, hän pohtii.
Ennen seuraavaa kesää toimitetaan kuitenkin uusi satsi vadelmia Ainoa Winerylle.
Jukka-Pekka Närhinen sai tunnustuksen työstään hevosten parissa.
Jukka-Pekka Närhinen pitää edelleen pientä eläinklinikkaa kotipihassaan. Kuvassa Närhinen tarkistaa seitsemänviikkoisen kissan sukupuolta. Tuntuu kivekset, Närhinen kommentoi.
Kymmenvuotiaat pojat kiipesivät isolta kiveltä hevosen selkään. Ratsu yllytettiin vauhtiin, ja ilman satulaa ratsastaneet pojat tipahtivat kyydistä kuka missäkin vaiheessa, eikä elämä olisi voinut olla täydellisempää. Jukka-Pekka Närhisen rakkaus hevosiin oli syttynyt.
Nyt jo eläkeikäinen Närhinen on tehnyt pitkän uran eläinlääkärinä. Hän kertoo, että eläinlääketiede oli pienen pojan ”ainut vaihtoehto”. Vuosikymmeniä myöhemmin valinta ei kaduta.
Melkein 50 vuotta alalla toiminut Närhinen saikin St Michel -raveissa heinäkuussa Hippoksen kultaisen ansiomerkin. Se myönnettiin hänelle pitkästä ja ansiokkaasta työstä hevosten parissa.
– Olin pitkään Mikkelin raviradan hevosklinikalla, josta siirryin pyörittämään Pitkäjärven eläinklinikkaa. Jouduin lopulta lopettamaan hevosten kanssa työskentelyn, kun selkäongelmat pahenivat, Närhinen kertoo.
Närhinen on työskennellyt myös kunnaneläinlääkärinä. Eläinlääkärinä työskentelyn lisäksi Närhinen on muun muassa kasvattanut, valmentanut ja ohjastanut hevosia. Vaikka Närhinen onkin teknisesti ottaen eläkkeellä, hänellä käy edelleen pörröisiä potilaita.
– Minulla käy esimerkiksi vakioasiakkaita pitkältä ajalta. Minulla on vastaanotto omassa pihapiirissä, hän sanoo.
Yksi Närhisen vakioasiakkaista on Mira Malinen. Hän oli tuonut viiden kuukauden ikäisen Lily-koiran rokotettavaksi ja korillisen seitsemänviikkoisia kissanpentuja sirutettaviksi.
– Jukka-Pekka on meidän luottoeläinlääkäri, Malinen sanoo.
Yhdellä käynnillä hoituivat niin Lilyn rokotus, kissanpentujen tarkastus ja sirutus kuin kissaemon tarkastuskin. Kaikki karvakamut selvisivät eläinlääkärikäynnistä hienosti.
Pienen eläinklinikan lisäksi pihapiirissä asuvat Närhisen perheen hevoset.
– Muutimme tänne Sattilaan aikoinaan juuri siksi, että voimme pitää hevosia kotona, Närhinen kertoo.
Närhinen muistaa, että on lapsena päässyt mukaan perinteiseen heinäntekoon. Heinää kuljetettiin hevosilla, ja lapset pääsivät ratsastamaan. Hän on ollut myös tallipoikana.
– Hevoset koukuttavat. Tällä hetkellä meillä on viisi omaa hevosta, eikä määrä tunnu vähenevän, Närhinen nauraa.
Koko Närhisen perhe harrastaa hevosia. Yhteinen harrastus on opettanut esimerkiksi nöyryyttä.
– Hevosta ei voi pakottaa voittoon tai suoritukseen. Täytyy olla nöyrä, kun suoritus menee pieleen, Närhinen sanoo.
Hevosissa Närhistä kiehtoo juuri luonne. Hänen mukaansa orit ja ruunat ovat enemmän putkiaivoisia, mutta tammat painivat ihan omassa sarjassaan.
– Tammat ovat ihan omaa luokkaansa. Niiden kanssa toimiminen opettaa kärsivällisyyttä, koska niitä ei voi yhtään käskyttää. Niiden luonteeseen vaikuttaa esimerkiksi hormonitoiminta. Siksi tammojen suoritukset raveissa voivat olla tosi ailahtelevia, Närhinen kertoo.
Närhiselle tärkeintä on eläimen hyvinvointi, niin työnsä kuin harrastuksiensa puolesta. Yksi hevosista kärsii kesäihottumasta, jonka hoitaminen kävi edelliselle omistajalle liian raskaaksi. Närhisen luona se saa elää mahdollisimman täyttä elämää.
– Lemmikkejä yli-inhimillistetään nykypäivänä. Ei ole järkeä pitää väkisin ja kalliilla rahalla hengissä sairasta eläintä. Eläimen hyvinvoinnin pitäisi mennä etusijalle.
Tunnelma oli leppoisa, kun yhdessä muisteltiin kouluaikoja – ja sitäkin, kuka on kuka.
Vuoden 1975 ylioppilaat kokoontuivat Ristiinassa. Paikalla olivat Kari Hirvonen (vas.), Päivi Onttonen os. Pulkkinen, Marjukka Mäkelä os. Kervinen, Veli Kovanen, Reijo Kaunosalo, Sirpa Telkkä, Kari Pöntinen, Marja-Liisa Tegelberg os. Leisti, Aila os. Heinikainen, Merja Brandt os. Piispanen ent. Sundström, Jukka Hujala, Tuire Himanen ja Reijo Särkkä.
Mä en enää tunne ketään, naurahtaa Marjukka Mäkelä astellessaan muiden riemuylioppilaiden joukkoon Ristiinan koulun pihalla. Hetken rupattelun jälkeen naamat alkavat yhdistyä nimiin yli 50 vuoden takaa.
Vuonna 1975 Ristiinan lukiosta kirjoitti 23 ylioppilasta. Luku ei ole ihan täysin varma, mutta näin muistelevat ne 13 tuon vuoden ylioppilasta, jotka kokoontuivat viime lauantaina Ristiinaan. Yhdessä muisteltiin menneitä, tutustuttiin Ristiinan yhtenäiskouluun ja sotakouluun.
– Tässä päässä salia oli näyttämö. Olimme keskikoulun kolmannella vai neljännellä kouluvuoden siellä esiripun takana, kun luokkahuoneista oli pulaa. Tämä on ensimmäinen tila, joka näyttää vähän tutulta, kertoo koulun pikkusalissa Kari Pöntinen.
Yhtenäiskoulun rehtori Laura Rummukainen kierrätti riemuylioppilaita tutustumassa kouluun. Kun puheeksi tulee, että pikkusalin lattia vaihdettiin viime vuonna, toteaa joku, että lattiassa oli varmaan 1970-luvulla kirjoittaneidenkin DNA:ta. Jos ihmisiässä 50 vuotta hurahtaa hetkessä, niin rakennusteknisesti on oikeastaan pelkästään hyvä, että mikään pinta ei näytä riemuylioppilaista tutulta, tuumataan yhdessä.
– Pikkusalissa meillä oli aina aamuhartaudet, joissa piti seistä. Aina joku pyörtyi, Pöntinen muistelee.
Toinen aavistuksen tuttu tila on iso sali. Siellä nimittäin vuoden 1975 ylioppilaatkin saivat lakkinsa, kuten moni vuosikerta tämän jälkeenkin. Ja arvosanathan luettiin ääneen kaikkien edessä.
– Aika karua! huudahtaa Rummukainen.
Riemuylioppilaat muistelevat, olivatko he neljäs vuosikurssi, joka kirjoitti Ristiinasta. Näin todetaan mutta kaikkien polku ylioppilaaksi ei suinkaan ollut suora. Jos opettajat kokivat, että oppilaalla on edessä repuutus ylioppilaskokeissa, niin hänelle sanottiin suoraan, että jää kakkoselle.
– Minulla oli ruotsissa nelonen ja sanottiin, että nyt ei kannata jatkaa. Lähdin sitten peltotöihin kotitilalle. Myöhemmin kiitin, että se oli ihan oikea ratkaisu. Jos olisin edennyt suoraan, niin olisin kirjoittanut A:n paperit, muistelee Reijo Särkkä.
Myöhemmin kirjoittamalla Särkälle aukeni opinnot Viikissä Helsingissä ja myöhemmin työ pankinjohtajana Ristiinassa.
Oli heitäkin, joille sanottiin suoraan jo heti lukion alussa, että teistä ei ole ylioppilaiksi. Kelpo kansalaisia ja muun muassa yritysjohtajia tuli heistäkin.
– Minun kaksoissiskoni pistettiin koulusta ulos. Hänestä tuli toimitusjohtaja, joka on ansainnut kolme kertaa enemmän kuin minä, naurahtaa ulkomaantoimittajana työuransa tehnyt Merja Brandt.
Kirjoita, että opiskelu kannattaa, huikkaa eräs riemuylioppilas. Vuoden 1975 ylioppilaissa on monia laajasti kielitaitoisia. On muun muassa opettajia, toimittajia, viulisti, metsänhoitaja ja sotilasuran tehnyt.
Ristiinassa koulussa kiertely herättää muistoja. Joku muistelee ruokalan ovella, että kouluruuista suosikki oli helmivelli. Mieleen palaavat myös eri opettajat ja kasviot, joihin kerättiin kahtena kesänä 40 kasvia. Niiden kaikki latinalaiset nimetkin piti osata. Joku tuumaa, että nyt kasvitiedoilla voi brassailla lapsenlapsille.
– Kari, kerro se lunttaushomma, heittää Veli Kovanen.
Sen tarinan Pöntinen säästää kuitenkin pois julkisuudesta.
Ristiinan urheilukenttä houkuttaa jalkapalloilijoita ja saa kiitosta hyvästä kunnostaan.
”Meillä on hyvä tunnelma joukkueessa”, totesivat MiPK P13-joukkueen ristiinalaisnuoret, joista osa on pelannut yhdessä RiPasta asti. Kuvassa pallon kanssa Juhana Rantalainen ja takana mukana hyökkäyksessä Eemil Kotanen.
Hyvä! Hyvä yritys!
Mikkelin Pallo-Kissojen P13-joukkueen pelaajan kannustus kuuluu Ristiinan urheilukentällä. Maalia ei tuosta tilanteesta tullut mutta ottelun lopputuloksena oli 5-2 voitto.
– Molemmat syksykauden pelit ollaan voitettu, kertovat Kissoissa pelaavat ristiinalaiset Julius Tuulasjärvi, Luukas Roponen, Paul Laasonen, Eemil Kotanen, Topi Virtanen ja Juhana Rantalainen.
P13 pelaa useita kotipelejä Ristiinassa. Valintaan on syynä muun muassa se, että joukkueessa enemmän ristiinalaisnuoria kuin muualla asuvia. Pojat ovat kenttävalintaan tyytyväisiä.
– Tämä on paras kenttä Mikkelissä, toteaa tyynesti Rantalainen.
– Tätä huolletaan hyvin. Nurmi on hyvä, täällä ei ole kiviä eikä kuoppia, perustelee Laasonen.
Joukkueen huoltaja Niilo Laasonen ja valmentajat Olli Korvenpää ja Jesper Voutilainen kehuvat myös Ristiinan olosuhteita.
– Mikkelin kentät on kovalla kuormituksella ja kulahtaneempia. Täällä on hyvä luonnonnurmi. Kun se on pehmeä, niin pysyy pelaajat terveenä, joukkueen taustajoukot summaavat.
Voutilainen korostaa myös sitä, että Ristiinan pojat kulkevat aina treeneihin Mikkeliin, niin on reilua pelata pelejä Ristiinassa.
– Meillä on sarjassa Lappeenrannan joukkueita, niin heillehän on tähän myös lyhyempi matka kuin Mikkeliin.
Esimerkiksi lauantaina 23.8. joukkue kohtaa Ristiinassa Kultsun Joutsenosta.
Ristiinan Pallon juniorijoukkueiden lisäksi tänä kesänä myös esimerkiksi MP:n P17 on käynyt Ristiinassa sekä PU-62:n T15 saapuu pelaamaan ottelun 5. syyskuuta. PU-62:n puheenjohtaja Susanna Liljander kertoo, että joukkue tulee Ristiinaan hyvien olosuhteiden vuoksi. Hänninkenttä on poissa käytöstä huoltorakennuksen remontin vuoksi ja joukkueen taustajoukot eivät halunneet millekään kaupunkialueen kentistä.
– Pystyttiin onneksi valitsemaan paras, eli Ristiina. Hienoa, että kenttää ylläpidetään. Mikkelissä on määrällisesti kenttiä paljon mutta niissä on omat juttunsa. Raviradan nurmi on esimerkiksi niin epätasainen, että vastustajat valittaa, Liljander kertoo.
Kenttävalintaan vaikuttaa myös se, missä on hyvät pukukopit lähellä kenttää. Ristiinassa tämäkin on kunnossa.
Liljander korostaa, että ennen kaikkea T15 halusi nurmelle. Tekonurmi olisi hyvä, jos kenttä olisi kunnossa mutta oikea nurmi on paras kasvaville nuorille.
– Tekonurmi on kova. Siinä joutuu polvet koville ja loukkaantumisriski nousee. Etenkin tytöillä kasvupyrähdys on nuorena kova ja siinä on muutenkin nivelet kovilla, Liljander sanoo.
Sekä Liljander että Pallo-Kissojen toiminnanjohtaja Tuomo Pöyry ovat samaa mieltä, että kesäaikaan Mikkelissä riittää jalkapallon harrastajille hyvin kenttiä. Tekonurmissa alkaa kuitenkin olla jo uusimisen tarpeita.
– Talvella on sitten harjoituspaikkojen kanssa tiukempaa, Pöyry toteaa.
Myös yleisurheilua torstaina
Ristiinan Urheilijoiden yleisurheilukisat on tuttu näky Ristiinassa, mutta torstai-iltana urheilukentän valtaa Mikkelin Kilpa-Veikkojen ABC kisa 4. Kilpa-Veikkojen puheenjohtaja Juha Putkonen toteaa, että on oikeastaan aika luonnollista, että kilpailu järjestetään Ristiinassa.
– Urheilupuistossa on huoltotoimenpiteitä, niin silloin luonnollinen valinta on Ristiina, jossa on lähin, toimiva ja hyväkuntoinen urheilukenttä, Putkonen sanoo.
Hän toteaa, että ainoat luokittelukelpoiset kentät Mikkelissä ovat Urheilupuisto ja Ristiina.
– Ristiinan Urheilijoiden kanssa teemme seuracupeissa hyvää yhteistyötä, niin hyvä senkin puolesta tulla Ristiinaan. Torstain kilpailu on vanhoilla termeillä siis piirikunnallinen. Kannattaa tulla katsomaan. Mukana on aikuissarjat ja osallistujia Saudi-Arabiasta asti, Putkonen vinkkaa.
Putkonen harmittelee, että Mikkelissä voisi kaupunkialueella olla Urskin lisäksi toinen hyvä kenttä yleisurheiluun.
– Jos esimerkiksi Kalevan kisoja haluaisi järjestää, niin lähellä pitäisi olla lämmittelykenttä. Ristiina on siihen vähän liian kaukana, Putkonen toteaa.
Anne Mäkeläisestä kertovan dokumenttielokuvan voi nähdä lauantaina.
Astuvan amatsoni -näyttely on avoinna Kenkäverossa elokuun loppuun saakka.
Ristiinalaisesta monitaiteilija Anne Mäkeläistä kertova dokumenttielokuva Annen amatsoni on mahdollista nähdä tulevana lauantaina kahteen kertaan Kenkäverossa. Dokumentti esitetään Kenkäveron aitassa kello 11 ja kello 14.
Vuonna 2023 valmistunut dokumentti kertoo Mäkeläisen taiteilijanurasta ja teoksista, mukaan lukien hänen tunnetuksi tekemänsä Astuvansalmen amatsoni -brändi. Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Päivi Kapiainen-Heiskanen ja musiikista vastaa Tapani Rinne.
Näytökset ovat maksuttomia, eikä ennakkoilmoittautumista tarvita.
Kenkäveron aitassa on esillä Astuvan amatsoni -näyttely, joka juhlistaa Mäkeläisen 30-vuotista uraa. Näyttely on avoinna 31. elokuuta saakka.
Koulussa lähdettiin hyvillä mielin lukuvuoteen, joka toi tullessaan muutamia valtakunnallisia muutoksia.
Jännitys poreili Ristiinan yhtenäiskoulun pihalla keskiviikkoaamuna, kun 39 ekaluokkalaista aloitti koulutaipaleensa. Kaikkiaan koulussa on 5. elokuuta saadun tiedon mukaan 360 oppilasta.
– Viime vuoden ysiluokkalaisia oli kolmisarjainen ikäluokka, joten nyt koulun oppilasmäärä on vähän pienempi, kertoo yhtenäiskoulun rehtori Laura Rummukainen.
Rehtori toteaa, että uuteen lukuvuoteen voi koulussa lähteä hyvillä mielin.
– Henkilökunnassa on vain pieniä vaihdoksia ja määräaikaisiin paikkoihin on saatu tuttuja tekijöitä.
Koulurakennuksessa tehtiin kesän aikana pieniä parannuksia. Ruokalan käsienpesupiste vaihtui uuteen ja L-osassa, eli entisen lukion päädyssä toteutettiin viime kesältä odottamaan jääneet parannustyöt. L-osassa muun muassa maalattiin seiniä, uusittiin alakatot ja valaistusta sekä nuohottiin ilmanvaihto.
– Muutos oli itse asiassa yllättävän iso, kun sisäkatot vaihdettiin, maalattiin ja valaistus muuttui. Tuli tosi raikas ilme, Rummukainen toteaa.
Koulussa remontoitiin laajemmin kesällä 2024. Sisäilmatilannetta on seurattu edellisen lukuvuoden aikana ja seurataan edelleen.
– Tarkkailemme tilannetta. Tämä on vanha rakennus, niin saa olla valppaana. Mitään aktiivista ei ole nyt käynnissä.
Peruskouluissa astui elokuun alussa voimaan muutama muutos, jotka vaikuttavat kaikkien arkeen koulussa. Yksi muutoksista on kännykkäkielto. Kunnat saivat itse päättää kiellon tarkemman toteuttamisen. Mikkeli linjasi, että kännykät ja niihin rinnastettavat laitteet, kuten älykellot, pysyvät repuissa kaikilla peruskoululaisilla koko koulupäivän. Naapurikunnista esimerkiksi Hirvensalmella yläkoululaiset saavat käyttää kännyköitä välitunneilla.
Rummukainen toteaa, että Ristiinassa alakoululaiset ovatkin jo olleet hyvin pitkälti ilman kännyköitä mutta yläkoululaisten käsissä niitä on välitunneilla ollut.
– Muutamme nyt niin, että myös yläkoululaiset alkavat viettää välitunnit hiekkakentän puolella. Siellä on enemmän pelitilaa ja haluamme myös häivyttää ala- ja yläkoulun jakoa. Yhdessä oppilaskunnanhallituksen ja oppilaiden kanssa mietimme touhua välkille ja täytyy myös katsoa budjettia, olisiko varaa ostaa välitunneille lisää välineitä, jotka kannustaisivat toimimaan, Rummukainen sanoo.
Yläkoululaiset viettivät aiemmin välituntinsa L-siiven pihalla, eli entisen lukion päädyssä.
Toinen muutos kouluissa käynnistyy hitaammin. Eduskunnan päätöksellä oppimisen tuki uudistuu elokuusta alkaen niin, että lukuvuosi 2025–26 on siirtymäaikaa. Uudistuksen tavoitteena on selkeyttää ja yhtenäistää tuen muotoja. Kouluissa on oltu tyytyväisiä siihen, että erilaiset palaverit ja kirjaamiset tukeen liittyen vähenevät, jolloin aikaa on mahdollista antaa enemmän oppilaalle. Perusopetuksessa luovutaan käytössä olleesta kolmiportaisesta tuen mallista (yleinen, tehostettu ja erityinen tuki) ja tukea järjestetään jatkossa ensisijaisesti ryhmäkohtaisesti.
Kolmas muutos on lisäykset perusopetuksen tuntimäärään. Hallitus halusi panostaa luku-, kirjoitus- ja laskutaitoon ja lisäsi perusopetuksen vähimmäistuntimäärää kolmella vuosiviikkotunnilla. Mikkeli otti tunnit käyttöön niin, että ekaluokkalaisilla ja 3.-luokkalaisilla on aiempaan verraten yksi vuosiviikkotunti enemmän äidinkieltä ja kirjallisuutta. 2.-luokkalaisille lisättiin yksi vuosiviikkotunti matematiikan oppimiseen.
Mikkelissä aloittaa lukuvuoden peruskoulussa yhteensä 4580 koululaista. Eniten ekaluokkalaisia astelee kouluun Rantakylässä, 63 oppilasta, ja Saimaanportin kouluun 56 oppilasta. Otavassa ekaluokkalaisia on 21 ja Ristiinassa 39. Haukivuorella ja Anttolassa on molemmissa 10 ekaluokkalaista. Vähiten aloittajia on Rämälän koulussa, jossa aloittaa kahdeksan ekaluokkalaista. Kaikkiaan ekaluokkalaisia aloittaa Mikkelin kouluissa nyt 415 oppilasta. Tällä hetkellä Mikkelissä peruskoulussa olevista lapsista suurin ikäluokka on 8.-luokkalaisia, joita on yhteensä 587.
Mikkelin kouluissa eniten oppilaita on Saimaanportin yhtenäiskoulussa, jossa on yhteensä 848 oppilasta. Seuraavaksi suurin yhtenäiskoulu (1–9. luokat) on Rantakylä 696 oppilaalla. Kalevankankaan koulussa on 591 oppilasta, Ristiinan yhtenäiskoulussa 360, Haukivuoren yhtenäiskoulussa 150 ja Anttolan yhtenäiskoulussa 122.
Pelkistä alakouluista suurimmat ovat Lähemäen koulu (393) ja Päämajakoulu (389). Alakouluista pienin on Rämälän koulu, jossa aloittaa 47 oppilasta. Kaikkiaan Mikkelissä on 14 koulua.
Oppilasmäärät on saatu kaupungilta 5. elokuuta. Niissä ei ole mukana perusopetukseen valmistavassa opetuksessa olevia oppilaita.
Puuhatupana tunnettu toiminta supistui ja supistui, ja loppuu nyt kokonaan.
Avoin varhaiskasvatus on viime vaiheessa toiminut Ristiinan uuden päiväkotirakennuksen tiloissa. Kuva on otettu helmikuussa 2024. Taustalla varhaiskasvatuksen lastenhoitaja Maarit Rutanen.
Mikkelin kaupunki keskittää avoimen varhaiskasvatuksen Mikkelin keskustaan. Tämä tarkoittaa, että nyt Ristiinassa, Lähemäellä, Kattilansillassa ja Rantakylässä toimineet avoimen varhaiskasvatuksen yksiköt loppuvat kokonaan.
Ristiinan toiminta tunnetaan Puuhatupana. Viime aikoina Ristiinan avoimen varhaiskasvatuksen nimi on ollut Metsätähdet. Toimintaa on ollut yhtenä aamupäivänä viikossa Ristiinan päiväkodin tiloissa. Aiemmin Puuhatupa oli avoinna jopa neljänä päivänä viikossa. Avoin varhaiskasvatus on toimintaa, johon perheet osallistuvat yhdessä.
Uusi tila toiminnalle avataan syksyllä osoitteessa Porrassalmenkatu 28. Sinne muuttaa myös pääkirjaston alakerrassa toimiva lapsiperheiden avoin kohtaamispaikka Koppa.
Ristiinan päiväkodinjohtaja Jaana Vartiainen on harmissaan avoimen toiminnan loppumisesta Ristiinassa.
– Olemme tuoneet esiin, että perheille luo isoja haasteita liikkua Ristiinasta kaupungin keskustaan, Vartiainen toteaa.
Hänen tiedossaan ei ole, että asiasta olisi tehty lapsivaikutusten arviointia tai kuultu vanhempia.
– Lapsivaikutukset pitäisi arvioida, kun toiminta oleellisesti muuttuu. Tietääkseni sitä ei ole tehty.
Vartiainen toteaa myös, että hänestä toiminnan keskittämistä ei voi kunnolla perustella sillä, että kävijöitä avoimessa varhaiskasvatuksessa on ollut vähän.
– Jos meillä Ristiinassa on ollut toiminnan piirissä 4–5 vanhempaa lastensa kanssa, niin minusta se on Ristiinan alueella ihan hyvin. Monelle vuosien varrella Puuhatupa on ollut henkireikä ja siellä on varhaiskasvatuksen ammattilaiselle puhuttu vaikeistakin asioista, Vartiainen sanoo.
Matalan kynnyksen toiminta onkin voinut olla apu siinä, että perheet eivät ole tarvinneet esimerkiksi sotepuolen palveluita niin paljoa.
– Mutta avoin varhaiskasvatushan ei ole lakisääteistä toimintaa. Siihen voi aina vedota, Vartiainen harmittelee.
30-vuotisjuhlanäyttely Kenkäverossa ei suinkaan ole mikään loppunäytös, monitaiteilija Anne Mäkeläinen tuumaa.
Anne Mäkeläinen yhdistää töissään esimerkiksi puuta ja keramiikkaa. Kesänäyttely Kenkäverossa jatkuu elokuun loppuun saakka.
Ristiinalaisen monitaiteilija Anne Mäkeläisen 30-vuotista uraa juhlistava näyttely on avautunut Kenkäverossa.
– Huhhuh, kyllähän tämä taas menee tunteisiin. Aikaa on mennyt 30 vuotta, joten kaikkea ei todellakaan voi laittaa esille, Mäkeläinen kertoo.
Näyttely avattiin keskiviikkona, jolloin näytettiin myös Mäkeläisestä tehty dokumentti. Paikalla oli myös kirjailija Helena Waris, jonka runoja on mukana kesän näyttelyssä.
Mäkeläisen puutaidenäyttelyn teoksissa yhdistyy puu, keramiikka ja rottinki. 30-vuotisjuhlanäyttely nostaa esiin myös Astuvan Amatsonin tarinaa ja mihin kaikkialle se on Mäkeläisen vienyt. Näyttelyyn kuuluu myös audiovisuaalisuutta runonlausunnan ja tanssivideon muodossa.
– Jos intohimoa ei olisi, niin ei tätä varmaan olisi kolmeakymmentä vuotta tehnyt. Elämäntapa tämä on ollut. Kaikkinensa tämä on tehty selkänahasta mutta siinä on myös ollut hyviä puolia, että en ole esimerkiksi juurikaan apurahoja saanut. Siitä olen kiitollinen, että ympärilläni on muita kulttuurintekijöitä, jotka ovat myös uskoneet asiaan, Mäkeläinen pohtii.
Päivi Kapiainen-Heiskasen ohjaama Annen amatsoni -dokumenttifilmi kiertää edelleen aktiivisesti filmifestivaaleilla ympäri maailmaa. Mäkeläinen on laskenut, että sitä on esitetty jo noin 20 maassa.
– Se on yllättävän hyvin löytänyt yleisöä. Se on kuudes dokumenttini, niin vuosien varrella sitä on itsekin oppinut lisää dokumenttien markkinoinnista ja festivaaleille ilmoittautumisesta, Kapiainen-Heiskanen kertoo.
Hän toteaa, että erityisesti dokumentti on kiinnostanut latinalaisessa Amerikassa.
– Ehkä siinä on tietyllä tapaa lattarimeininkiä, ohjaaja tuumii.
Sekä Kapiainen-Heiskaselle että Mäkeläiselle oli merkityksellistä, kun Travel Beyond -filmifestivaali valitsi alkuvuodesta dokumentin festivaalin parhaaksi kansainväliseksi filmiksi. Festivaaliorganisaatio haastatteli tekijäkaksikko noin tunnin suorassa lähetyksessä ennen valintaa.
– Heillä oli todella hyvin mietittyjä kysymyksiä, mistä huomasi, että he olivat ottaneet filmin ihan tosissaan, Kapiainen-Heiskanen kertoo.
Mäkeläinen toteaa myös, että oli merkityksellistä, että ihmiset, jotka ovat nähneet paljon, olivat dokumentista aidosti kiinnostuneita.
– Sehän on ihan tavatonta tällaiselle tekijälle, Mäkeläinen naurahtaa.
Mäkeläinen miettii, että 30-vuotisjuhlanäyttely ei suinkaan ole mikään loppunäytös.
– Kaikenlaista sitä voi vielä tehdä. Paikallishistoria on minuun juurtunut, hän toteaa.
Ristiinalaislähtöinen Veikka Lindqvist nousi lentopallon maajoukkueeseen. Kultaisen liigan lopputurnauksen jälkeen tavoitteena on MM-kisapaikka.
Ristiinalaislähtöinen Veikka Lindqvist oli lomailemassa Ristiinan mökillä juhannuksen maajoukkuepelien jälkeen. Uikkalan biitsikentällä kuvattua 206-senttistä hakkuria kutsuu maajoukkue taas reilun viikon kuluttua. Uudessa – vielä julkaisemattomassa – seurajoukkueessa pelit jatkuvat syksyllä.
Ristiinasta lentopallomaailmaan ponnistanut, tänä vuonna 22 vuotta täyttävä Veikka Lindqvist on kivunnut hakkurin tontilla Suomen maajoukkueeseen, ”Veljeksiin”. Näin Lindqvist on toinen ristiinalaislähtöinen lentopalloilija, joka on edustanut Suomea aikuisten maajoukkueessa. Ensimmäinen oli Tuukka Anttila, joka pelasi maajoukkueessa nelisenkymmentä ottelua ja teki parinkymmenen vuoden pääsarjauran Suomen ja muun muassa Saksan liigoissa 1997–2016.
Lindqvist sanoo olevansa iloinen siitä, että Suomi saavutti paikan lopputurnauksessa juhannuksena Nokialla pelattujen lohkovaiheen otteluiden jälkeen.
– Hienoa joukkueelta, että sinne Final Fouriin päästiin. Minun mielestäni meillä on tosi potentiaalinen jengi kasassa, hän tuumii tämän viikon alussa Ristiinan beach volley -kenttien äärellä, jossa jututan yli kaksimetriseksi venähtänyttä nuorta urheilijaa.
Mutta totta kai kovatavoitteinen huippu-urheilija haluaisi itse pelata mahdollisimman paljon. Tällä kertaa Lindqvist oli maajoukkuevalmentaja Olli Kunnarin papereissa kakkoshakkuri, kokeneemman Joonas Jokelan oltua ykköshyökkääjän roolissa.
– Luonnollisesti sitä itse haluaa aina kentälle. Mutta pitää vain olla kärsivällinen ja koko ajan valmiina, ja sitten käyttää omat paikat hyvin, kun tilaisuuden saa, Lindqvist tuumii.
Kultaisen liigan pelit sujuivat sen verran mallikkaasti, että Suomi nappasi paikan liigan lopputurnauksessa Final Fourissa, joka pelataan heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna Tshekissä. Suomi pelaa lauantaina 5.7. välierässä Kreikkaa vastaan. Voitto vie loppuotteluun, tappio pronssipeliin. Vastustaja ratkotaan toisesta välieräparista Tshekki–Israel.
– Hyvillä mielin lähdetään hakemaan revanssia Kreikasta, joka voitti meidät nyt juhannusturnauksessa. Itse ajattelen, että noista neljästä joukkueesta isäntämaa Tshekki on kaikkein kovin, Lindqvist arvelee.
Suomen maajoukkue on käynyt läpi melkoisen sukupolvenvaihdoksen, ja joukkue koostuu pääosin nuorista pelaajista. Juhannuksena pelatun turnauksen joukkueen keski-ikä on alle 24 vuotta. Edellisen sukupolven pelureita ei juuri enää ole mukana.
– Toki voi hyvin olla että (passari) Eemi Tervaportti tulee MM-kisoihin. Ja myös varmastikin Niko Suihkonen. Muutoin ollaan vahvasti uudempien pelaajien voimin menossa eteenpäin.
Noh, heistäkin Suihkonen on vasta 26-vuotias, maajoukkueen veteraani ja pitkäaikainen tukipilari Tervaportti toki täyttää heinäkuussa jo 36.
– Itse toivon tietysti, että saan annettua niin hyviä näyttöjä nyt, että tulen valituksi myös syyskuussa Filippiineillä pelattaviin MM-kisoihin, Lindqvist linjaa.
MM-kisoissa vastus tulee olemaan heti alkulohkosta alkaen raudanluja. Suomi pelaa samassa alkulohkossa Ranskan, Argentiinan ja Etelä-Korean kanssa. Ranska on maailman rankingissa kakkosena, Argentiinakin sijalla yhdeksän. Suomi on vastaavalla listalla sijalla 19.
Oman taipaleensa lentopallon parissa Veikka Lindqvist aloitti Ristiinassa RiU:n pallokoulussa ja sittemmin Mikkelissä, jossa Passareissa alkoi varsinainen lajiharjoittelu sekä syttyi suuri kipinä lentopalloon. Niinpä Lindqvist lähti – yhdessä toisen ristiinalaisen, Niilo Pöyryn, kanssa – Kuortaneelle lentopallon perässä jo yhdeksättä luokkaa käymään.
– Siellä jatkettiin sitten lukioonkin. Niilo joutui valitettavasti jättämään myöhemmin touhun kesken, kun hänellä tuli ongelmia selän kanssa. Itse kävin Kuortaneella kaksi vuotta lukiota, kunnes tein sopimuksen lentopalloliigaan Kuopion Savo Volleyn kanssa.
– Savo Volleyssa meni pelit oikeinkin hyvin. Itse asiassa ajattelin jo sen toisen Kuopion kauden jälkeen, että voisi tulla näytön paikka maajoukkueessa, mutta sitten iski polvivamma, joka vaati leikkaushoitoa.
Hyvä kausi pistettiin kuitenkin merkille, ja Lindqvist äänestettiin kauden läpimurtopelaajaksi lentopalloliigassa kaudella 2022–2023.
Kahden Kuopion vuoden jälkeen ura siirtyi kaudeksi 2023–2024 ulkomaille, Belgian Maaseikiin. Belgian jälkeen nokka siirtyi pykälää enemmän länteen ja Ranskaan, jossa Lindqvist pelasi nyt keväällä päättyneen kauden Montpellierin hakkurina.
– Montpellierissä meillä oli ihan selkeä ykköshakkuri, mutta sain suht mukavasti peliaikaa, ja omasta mielestäni silloin kulki hyvin, kun vastuuta tuli. Kauden kohokohta oli Ranskan cupin finaali, joka kylläkin harmittavasti hävittiin.
– Itselleni tuo matsi oli siksikin suuri, että meidän ykköshakkurimme oli pelistä sivussa, ja pelasin koko pelin. Olihan jo siihen valmistautuminen aika erilaista normaaliin verrattuna, kun tosi moni kävi ennen peliä vähän muistuttelemassa että ”nyt sitten pitäisi onnistua”! Lindqvist naurahtaa.
Sopimus ranskalaisseuran kanssa päättyi tähän kauteen. Pelipaikka ”eurooppalaisessa seurassa” on jo selvillä, mutta Lindqvist ei voi vielä asiasta puhua tarkemmin, koska tuleva seura ei ole asiaa julkaissut.
– Mutta sen verran uskallan sanoa, että on ihan taatusti mielenkiintoinen vuosi edessä!
Kuomiokoskelle asettunut Eetu Klemetti osaa kädentaitoja kampiliirasta keramiikkaan.
Eetu Klemetti on soitinrakentaja, soitonopettaja ja keraamikko.
Kuomiokoskella asuvalla Eetu Klemetillä on unelma: Jos löytyisi joukko samanlaisia, luovia ihmisiä, joiden kanssa voisi perustaa työyhteisön.
– Jos löytäisi ihmisiä ympärille. Sellaisia, jotka tekevät myös hauskoja, hullunkurisia asioita. Olen huomannut, että ihan yksinpuurtaminen on minulle hankalaa. Jään jumiin ajatusteni kanssa, joten olisi hyvä, että olisi joku sanomassa, että onkohan tuossa järkeä, Klemetti tuumaa ja toteaa, että on nyt ehkä tilanteessa, että pitäisi ymmärtää asettua, eikä vaan mietiskellä ja opetella uusia asioita.
– Jonkinlaiseen yrittäjyyteen se varmaankin vie. Palkkatöissä oli helppo olla mutta siitä puuttuu vapauden tunne.
Klemetti on soitinrakentaja, soitonopettaja ja keraamikko. Oikeastaan häntä on vaikea kuvailla, koska hän määrittelee itsekin, että hurahtaa helposti, opettelee uuden asian ja sitten se saattaakin jo jäädä. Joskus voi taas olla vuorossa paluu vanhaa.
Ensimmäisenä mukaan tuli soitinrakennus.
– Vaihtoehtoni aikoinaan olivat, että armeijan jälkeen lähden opiskelemaan joko soitinrakennusta tai yliopistoon kemiaa tai fysiikkaa. Opo vähän nauroi, kun ne olivat niin erilaiset polut.
Klemetin tie vei Ikaaliseen opiskelemaan soitinrakennusta. Siellä sattumien kautta hurahduksen aiheeksi tuli keskiaikainen soitin kampiliira. Suomessa se ei ole niin tuttu mutta Länsi- ja Keski-Euroopassa sitä on soitettu jo vuosisatoja.
– Jos kampiliiran ääntä kuvailee, niin se on säkkipillimäinen, vähän kuin viulu ja huono rumpukone – niiden lapsi yhdessä. Mekaanisesti se on kuin viulu. Minulla on sellainen teoria, että joku kyllästyi siihen, että viulun jousi loppuu aina kesken ja keksi, että sen voisi laittaa rullalle, Klemetti kertoo ja näyttää millaisia ääniä kampiliirasta saa irti.
Klemetti on myös levyttänyt kampiliiralla 1700- ja 1800-lukujen nuottilähteiden kappaleita. Sen lisäksi soitinrakentajat opettelivat opinnoissaan toki perinteiset kitaransukuiset soittimet.
– Ja tämä on jouhikko. Jos Itä-Suomessa oli tanssit 1800-luvulla, niin niitä säesti yksi jouhikon soittaja, Klemetti näyttää.
Mutta soittimia suurempi hurahdus Klemetin elämässä on viime aikoina ollut keramiikka. Hän opiskeli vuosina 2019–21 muinaistekniikoita Mynämäellä yhdessä puolisonsa Tuulian kanssa.
– Se oli sellainen hauska leikkikoulu, että kokeiltiin vähän kaikenlaisia tekniikoita. Oli takotöitä, nahanparkitusta, langankehräystä, huovutusta, primitiivikeramiikkaa…, Klemetti luettelee.
Kun koulu päättyi, pariskunta mietti, mihin seuraavaksi. He ostivat Kuomiokoskelta talon ilman kytköksiä paikkakunnalle.
– Vähän mietimme sitäkin, että pitäisikö lähteä ulkomaille, mutta 2021 oli vähän haastavaa sinne lähteminen… Sitten aloimme katsella, olisiko Suomessa jokin paikka ja tämä näytti mukavalta. En tiedä, mikä tässä kutsui, Klemetti kertoo vanhan puutalon vehreällä pihamaalla, jossa lapset Ukko ja Linnu haluavat näyttää toimittajalle myös oman pienen uima-altaansa.
Kuomiokoskella asuessa Tuulia kävi keramiikkakurssilla.
– Hän toi sieltä perusteet mutta minä jäin meistä enemmän koukkuun. Jokunen vuosi on nyt tullut kokeiltua erilaisen käyttökeramiikan tekemistä mutta nykyinen lainsäädäntö tuo omat koukeronsa käyttökeramiikan myymiseen, Klemetti kertoo ja jatkaa, että hänen jo kuollut isänsä käytännössä elätti itsensä keramiikalla -70–80-luvuilla.
– Isältä en koskaan ehtinyt keramiikasta kysyä mutta olen huomannut, että jokin taju minulla on asiaan, kun olen tuntikausia pienenä katsellut dreijaamista. Jotenkin sitä ymmärtää, miten savi käyttäytyy, Klemetti tuumaa.
Mutta palataan siihen alun unelmaan. Pikkulapsivuosien aikana perhe muutti toviksi pois Ristiinasta Varsinais-Suomeen lähemmäksi isovanhempia, mutta nyt pari viikkoa he ovat asuneet taas Kuomiokoskella. Paluu pihapiiriin on tuntunut hyvältä.
Nyt siis voisi olla aika asettua.
– Jotakin olisi kauhean kiva keksiä, missä toteuttaa musiikillisuutta, tehdä ehkä soittimia ja pikkaisen keramiikkaa ja taontajuttuja, ja kenties myös opettaa näitä toisille. Saada vähän kaikkea siihen kokonaisuuteen. Sellaisessa olisin onnellinen, mutta eihän se ole helppo yhtälö. Jos haluaa tehdä kaikkea, niin tilojenkin pitää olla isommat ja kuluja tulee, mutta saattaahan tässä joku toinen hullu tulla vastaan, jolta löytyy samankaltaisia pyrkimyksiä, Klemetti summaa.
Varkaantaipaleen kesän taidenäyttelyssä on Ristiinaan kytkeytyvien taiteilijoiden teoksia. Antti Ripatti haki kuvataiteesta jotain uutta puuhaa vapaa-ajalle.
Antti Ripatin ja Vilma Leinosen taidetta voi ihailla tänä kesänä Varkaantaipaleessa. Tomi Savolainen ei ollut avajaisissa paikalla lomamatkan vuoksi. Hänestä voi lukea lisää Ristiinalaisen kesälehdestä.
Elokuussa 2023 Antti Ripatti vetäisi ensimmäisen akryylisiveltimen vedon maalauspohjalle. Pelloksen tehtailla lastaajana työskentelevä Ripatti oli jo tovin pohtinut, että vapaa-aikaan pitäisi tehdä jokin muutos.
– Kaipasin jotain, missä saisi konkreettista aikaiseksi. Ettei aika menisi vaan tietokoneella pelailuun ja musiikin kanssa touhuamiseen, Ripatti kertoo.
Kävi niin kuin monelle muullekin jossain vaiheessa aikuisuutta. Lapsena kiinnostanut asia nousikin taas mieleen.
– Mielenkiinto palasi vanhaan harrastukseen. Nuorena olen piirtänyt paljonkin.
Ripatti alkoi siis maalata. Se vei mennessään niin, että tietokoneella hän ei ole pelannut ollenkaan tuon ensimmäisen siveltimen vedon jälkeen. Musiikki kulkee maalaamisen lisäksi edelleen mukana ja Ripatin voi bongata muun muassa Sir Covernatorin riveistä.
Tänä kesänä Ripatin taidetta voi puolestaan löytää Varkaantaipaleen kesäravintolasta. Ravintolan kesän taidenäyttely avattiin lauantaina ja on avoinna aina silloin kuin ravintolakin. Ripatin lisäksi näyttelyssä on ristiinalaisten Vilma Leinosen ja Tomi Savolaisen taidetta.
Ripatin teoksissa luonnosta voi löytää tällä kertaa tonttuja. Alkuvuodesta hänellä oli GalleriArissa esillä luonnossa olevia panssarivaunuja.
– Töissäni yhdistyy referenssikuvat ja mielikuvitus. Käytän ja tarvitsen siis kuvia, eli maisemat eivät ole mielikuvituksen tuotetta mutta yhdessä maalauksessa voi olla yhdistelmää viidestäkin eri valokuvasta. Ja sitten se, mitä siellä maisemassa on, on ihan mielikuvituksen tuotetta, Ripatti kertoo.
Varkaantaipaleen kesänäyttely on jatkoa GalleriArin taidenäyttelyille. Ripatti, Leinonen ja Savolainen ovat siis jokainen olleet omalla näyttelyllään siellä aiemmin esillä. Galleristi Ari Hänninen iloitsee mahdollisuudesta saada kevään näyttelyille jatkumoa.
– Kaiken kaikkiaan ajattelen, että toiminnan pitää lähteä oman alueen taiteilijoista ja heitä pitää kannustaa ja tukea. Kulttuuri ei kasva kuin alueen omista tekijöistä ja arvostuksen nostaminen on tärkeää, Hänninen toteaa.
Ristiinalaislähtöiseltä Leinoselta nähdään Varkaantaipaleessa tulitaidetta ja tuftausta.
– Kutsun näitä kokeiluiksi. Olen vaneripohjalle polttanut kaasuliekillä, raaputtanut ja piirtänyt pastelliliiduilla. Lisäksi teoksissa on poltettua kaarnaa. Nämä on lähtenyt halusta kokeilla erilaista ulottuvuutta, mitä liekki ja värit antavat, Leinonen kertoo.
Ristiinan kirjaston ulkoseinästä tutun Kohtaaja-teoksen tehneen Leinosen taidetta voi tänä kesänä ihailla myös Naisvuoren näkötornissa ja ryhmänäyttelyssä Lappeenrannan Galleri Pihatossa.
Mikkeliläisjuurisen Daniel Freybergin kipparoima metallibändi Crownshift sovitti ja äänitti tulevaa kakkosalbumiaan Kylälahden kartanossa.
Crownshift -bändin kitaristi ja biisintekijä Daniel Freyberg kertoo, että Kylälahden sessioissa on esimerkiksi äänitetty biisien kitara- ja basso-osuuksia sekä hiottu kokonaissovituksia. Levyn teko jatkuu laulu- ja kosketinäänityksillä Helsingissä.
Allekirjoittaneen tiedossa on, että ainakin urbaania folk-musiikkia soittava Hellä Hermanni & Kylmät Väreet -yhtye on äänittänyt debyyttialbuminsa Ristiinassa Kylälahden kartanossa vajaat kymmenen vuotta sitten. Tänä keväänä Huttulan suunnalla on jytissyt hieman toisenlainen musiikki, kun Suomen kärkikastin metallibändeihin viime vuoden debyyttilevyllään noussut Crownshift äänitti ja sovitti ensi vuoden puolella julkaistavaa kakkosalbumiaan Kylälahdella huhti-toukokuussa.
Bändin toi Ristiinaan sen kippari, kitaristi ja pääasiallinen biisinkirjoittaja Daniel Freyberg. Freybergillä on sukujuuria Ristiinan suuntaan, mutta tämä ei ollut varsinainen syy juuri Kylälahdelle päätymisessä.
– Ensisijaisesti oleellista oli se, että paikka sopi tarkoitukseen. Tässä oli mukavasti tilaa ja esimerkiksi kaikille bändin jäsenille omat huoneet. Oli oikein hyvä veto tulla tänne metsän keskelle, ja tietenkin on mukava viettää aikaa lähellä kotiseutuja.
– Tämä on riittävän kaukana kaikesta, ettei ihan hetken mielijohteesta tule lähdettyä muualle, vaan pysyy keskittyminen olennaisessa, Freyberg toteaa toukokuun lopussa, kun bändin Kylälahti-sessio alkaa olla taputeltu.
Jo lähes 20 vuotta Helsingissä asunut Freyberg on lähtöisin Mikkelistä, jossa myös hänen ensimmäiset bänditoimintansa lähtivät liikkeelle. Muun muassa Naildownissa ja Northerissa kannuksensa hankkinut metallimies sai vuonna 2016 todellisen unelmapestin, kun hänet kiinnitettiin toiseksi kitaristiksi Suomen yhteen kaikkien aikojen suosituimpaan metallibändiin Children of Bodomiin. Ajan Bodomissa Freyberg sanoo olleen todellinen korkeakoulu aktiivisesti kiertävän bändin toimintaan.
– On oikeastaan hullua ajatella, miten paljon keikkoja siihen neljään vuoteen mahtui. Oli useampikin jenkkikiertue, rundeja Euroopassa, Etelä-Amerikassa ja esimerkiksi Japanissa.
– Bändillä oli niin paljon kysyntää, että piti todella suunnitella ajankäyttöä. Kun on valtava määrä keikkoja, ja käytännössä ollaan koko ajan tien päällä, niin jopa albumin teolle ja sen harjoittelulle ei ollut ihan helppoa löytää sopivaa rakoa.
Children of Bodomin toiminta loppui vuonna 2019. Bändin kitaristilaulaja Alexi Laiho perusti tämän jälkeen Freybergin kanssa bändin Bodom After Midnight, jonka taru jäi valitettavan lyhyeksi Laihon menehdyttyä joulukuussa 2020.
Myös Crownshiftissä Freybergin ympäröi hänen itsensä lisäksi kaksi muutakin todellista soittoniekkaa, kun bassossa on Jukka Koskinen (myös Nightwish, Wintersun) ja rummuissa Heikki Saari (myös Finntroll, Wintersun). Laulusta bändissä vastaa Tommy Tuovinen (myös MyGrain). Kokoonpanon kasaus ei kuitenkaan ollut mikään sattumanvarainen ”best of -kasaus”, vaan Freybergillä on yhteistä soittohistoriaa Koskisen ja Saaren kanssa jo Northerista 2010-luvun alkuvuosilta.
– Ja alusta saakka oli selvää, että tämä on nimenomaan bändi, eikä mikään projekti. Aika paljon saatiin kuulla aluksi sitä, että ”mitenhän meinaatte keikkoja tehdä”. No, tässä on yksi iso Euroopan kiertue tehty, ja toinen ensi vuoden alkuun sovittu, eli aivan hyvin! Freyberg naurahtaa.
– Enkä minä ainakaan laittaisi näin paljon omaa aikaani bändiin, jonka kanssa ei pystyisi toimimaan näin, kuten me nyt tehdään. Siinä menisi panostus hukkaan, hän näkee.
Niko Takala
Artikkeli on julkaistu Ristiinalaisen kesälehdessä. Lue koko lehti ilmaiseksi näköislehtenä!
Ristiinan kirjaston Noora Tähtinen vinkkaa lukemista niin lapsille, nuorille kuin aikuisille.
Ylimartimo, Sanni: Erokuu (Karisto, 2025)
Kesä ja ensirakkaus. Aron peruskoulu on päättynyt ja edessä on kesä maalla vuokramökillä yhdessä siskon, isän ja parhaan kaverin Samin kanssa. Aron kesäsuunnitelmat kokevat kuitenkin heti ensikättelyssä kolauksen, kun Sami yllättäen ilmoittaakin jäävänsä mieluummin kaupunkiin. Sitten viljapellon laidalle ilmestyy Lina. Aro pyytää Linaa kahville ja ei aikaakaan, kun kaveripohjalta alkava suhde saa syvempiä värejä. Mutta riittävätkö värit syksyyn asti? Sitä eivät taida tietää sen paremmin Aro kuin Linakaan. Pastellinsävyisen kansikuvan ei kannata antaa hämätä. Tämä on kirja, jonka parissa viihtyvät kaikki nuoret ja vähän vanhemmatkin lukijat sukupuolesta riippumatta.
Nappaa Muumipapan lintukirja kainaloon ja lähde bongaamaan siivekkäitä metsien, pihapiirien, rantojen ja vesistöjen asukkaita. Kirja esittelee yli 150 Suomessa joko ympärivuotisesti tai osan vuodesta asuvaa lintulajia. Kirjassa kerrotaan muun muassa lintujen evoluutiosta, elintavoista, pesinnästä, suurista kevät- ja syysmuutoista ja suojelusta. Anni Pöyhtärin valloittavat värikuvat ja Sanja Hakalan mielenkiintoiset tekstit takaavat lumoavan lukuelämyksen.
Immonen, Helena: Tähtisyntyiset (Kumma, 2025)
Tähtisyntyiset aloittaa jännittävän Ilmasaarten seikkailut -sarjan, joka kertoo 12-vuotiaista katulapsista Misesta ja Davista. Kaksoset päätyvät salamatkustajiksi ilmalaiva Liehuvan Lohikäärmeen kyytiin ja kapteeni Stormi Syvämielen vakoojiksi. Mutta minne laiva on matkalla? Keitä ovat tähtisyntyiset? Entä miksi mystinen Vihreän tähden veljeskunta haluaa löytää heidät? Alakouluikäisille suunnattu fantasiakirja tempaa mukaansa heti ensisivuilta lähtien ja tarjoaa huikean lukuelämyksen seikkailunnälkäisille lukijoille.
Parvela, Timo: Pate ja mummon kirous (Tammi, 2025)
Helppolukuisessa, alakouluikäisille suunnatussa kirjassa seikkaillaan pyramidien keskellä. Pate, Totti ja Senja löytävät vanhasta matka-arkusta patsaan, joka langettaa kaverusten ylle kirouksen. Jotta kirous saadaan kumottua, on kolmikon matkattava Egyptiin. Luvassa on Patemaiseen tapaan sivukaupalla sekoilua, hulvatonta huumoria ja kipakan kiperiä tilanteita.
Kajanto, Maija: Pyykkipäivä (WSOY, 2025)
Kahvila Koivu -kirjasarjallaan lukijoita ihastuttaneen Maija KajannonPyykkipäivä aloittaa uuden Puistokadun pesula -sarjan, jossa seurataan kolmekymppisen Inkan elämää Australiasta paluun jälkeen. Sydänsuruja pakeneva Inka avaa 50-luvun tyyliin sisustetun pesulan kotikaupunkinsa keskustaan, kääntää fiftarimusiikin kaakkoon ja tanssii kellohame hulmuten kohti uutta tulevaisuutta. Menneisyys kolkuttelee kuitenkin eräänä päivänä sananmukaisesti oven takana ja Inkan on uskallettava katsoa myös taaksepäin. Tämä on oiva kirjavalinta sinulle, joka kaipaat kevyttä hyvänmielen lukukokemusta.
Lähteenmäki, Laura: Marian kirja (WSOY, 2025)
Marian kirja on romaani Elias Lönnrotin vaimosta Maria Piponiuksesta. Eletään vuotta 1848. Maria päivystää sahan konttorissa Kajaanissa, kun Elias tulee pyytämään häneltä uimakopin avainta. Kuin vaivihkaa, katseet kohtaavat ja jokin uusi häkellyttävä tunne valtaa Marian sydämen. Lähteenmäen kirja kuvaa raikkaalla tavalla Marian ja Eliaksen avioliittoa ja perhe-elämää ja Marian roolia miehensä rinnalla. Tämä kirja on sekä sisällöllisesti, että kerronnallisesti lukuelämys, joka kannattaa kokea.
Laine, Eija: Keisarinvihreä (WSOY, 2025)
Tämä kesäkuun alussa ilmestynyt Eija Laineen esikoisdekkari kuuluu ehdottomasti niihin kirjoihin, joita luetaan kesäyönä hämärässä aitassa kynttilän valossa. Kaisla päättää muuttaa edesmenneen tätinsä vanhaan taloon maalaismaisemiin ja jättää kiireisen kaupunkielämän ja kimurantiksi kääntyneen parisuhteen taakseen. Mikään keltaisessa hirsitalossa ei kuitenkaan ole enää samanlaista, kuin tädin vielä eläessä. Tädin kuolinsyystä ei ole varmuutta ja outo tunne vaivaa Kaislaa. Kaislan mieleen nousevat muistot omasta äidistä ja menneet tapahtumat, joihin on lopultakin saatava selvyys.
Olen aina pitänyt Joel Haahtelan kirjoittamista teoksista. Niitä lukiessa mieli rauhoittuu. Ne ovat täynnä ajatuksia ja mietteitä, joiden äärelle tekee mieli pysähtyä – makustella sanojen merkityksiä ja nauttia ihmeellisen kauniista kielestä. Pienoisromaani Sielunpiirtäjän ilta ei tee tässä poikkeusta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1600-luvun Hollantiin, jossa iäkäs taidemaalari viimeistelee maalausta, jota kukaan ei saa nähdä. Iltaisin hän kirjoittaa päiväkirjaansa, jossa pohtii elettyä elämäänsä, taidetta, ihmisten välisiä kohtaamisia, elämää ja kuolemaa. Sielunpiirtäjän ilta on filosofinen ja ajaton kirja, joka ei kulu lukemisesta.
Petelius, Pirkka-Pekka: Ensilento ja Viimeinen mohikaani (Siltala, 2024)
Jos kirjoittaisin joskus muistelmat, tekisin sen juuri niin kuin Pirkka-Pekka Petelius on tehnyt lapsuus- ja nuoruusvuosistaan kertovassa teoksessaan Ensilento ja Viimeinen mohikaani. Kirja on kokoelma lyhyitä mutta yksityiskohtaisesti kuvailtuja tapahtumia ja hetkiä sodanjälkeisiltä vuosikymmeniltä. Minua kiehtoo erityisesti kirjan rakenne. Kirjan voi lukea monella tapaa – kertaistumalta kannesta kanteen tai tekstikatkelman sieltä täältä. 1950-luvulla syntyneille kirja tarjoaa mitä todennäköisimmin kiehtovan aikamatkan omiin lapsuus- ja nuoruusajan tapahtumiin.
Pihlajaniemi, Elise: Linnaelämää keskiajan Suomessa (Otava, 2025)
Tämä kiehtova ja kaunis tarinallinen historiateos vie aikamatkalle yhdeksään keskiaikaiseen suomalaislinnaan: Turun linnaan, Hämeen linnaan, Viipurin linnaan, Kuusiston piispanlinnaan, Raaseporin linnaan, Korsholmaan, Kastelholmaan, Olavinlinnaan ja Kajaanin linnaan. Linnaesittelyjen lisäksi kirja tarjoaa tietoa runsaan kuvituksen kera linnojen rakentamisesta, asukkaista, arjesta ja sodankäynneistä. Oman esittelynsä saavat myös linnavuoret, kadonneet linnat ja kartanolinnat. Erityismaininnan ansaitsee kuvittaja ja graafikko Tommi Tukiainen, joka on luonut kirjaan kerrassaan upean graafisen ulkoasun.
Sanna Sofia Vuoren kirjoittama ja Silja-Maria Vihersaaren kuvittama ihana kuvakirja Merkillinen matkalaukku kuuluu tämän kesän lastenkirjauutuuksiin. Augusta Ankka bongaa ystävänsä Saimi Sammakon talon portailta ruskean matkalaukun, jossa on mitä eriskummallisimpia merkkejä. Matkalaukku herättää paitsi Augustan, myös monen muun naapurustossa asuvan mielenkiinnon. Pian Saimin kahvipöydän ääressä kuullaan mitä mielikuvituksellisimpia kertomuksia matkalaukun sisällöstä.
Ristiinan Pallon juniorijoukkueet jakavat Ristiinalaisen kesälehden kaikkien postilaatikoihin Ristiinan ja Pellosniemen taajamien alueella. Jakoalue mukailee Postin aiempaa varhaisjakelualuetta mutta ei välttämättä ole täysin sama.
Haumedia ostaa jakopalvelun jalkapallojunnuilta, koska Posti ei enää tee peittojakeluita. Jakelutavasta johtuen osa tilaajista saa lehden kahteen kertaan. Toimitus toivoo, että lehdet löytävät lukijansa, eli ylimääräisiä kappaleita voi lahjoittaa tutuille ja sukulaisille.
Lehdet jaetaan viimeistään viikonloppuna. Heti alkuviikosta Kesä-Ristiinalainen on telinejakelussa päivittäistavarakaupoissa ja palvelualan yrityksissä. Lehti on myös avoimesti luettavissa näköislehtenä.
Ylioppilas Peppi Pöntinen luuli, että vain todella harvat voivat pärjätä ylioppilaskirjoituksissa hyvin. Paljastui, että ei se ollutkaan niin.
Muistan, kuinka lapsena katsoin ylioppilasjuhlissa, että siihen on niin kauan, kun me olemme tuossa tilanteessa, että laitamme lakit päähän, kertoi Peppi Pöntinen toukokuussa. Nyt juhlia vietetään 31.5.
Tosi hyvin meni, tiivistää Mäntyharjun lukiosta ylioppilaaksi valmistuva ristiinalaislähtöinen Peppi Pöntinen. Sen jälkeen hän kertoo, että hän itse asiassa vähän ajatteli ylioppilaskirjoitusten olevan jotain ylivoimaisen erilaista ja vaikeaa.
– Niistä puhutaan niin paljon, että ajattelin, että se koe on jotenkin ihan erilainen kuin mikään muu tilanne. Syksyllä jännitinkin paljon, Pöntinen kertoo.
Syksyllä englanti ja historia tuottivat kuitenkin korkeimman arvosanan laudaturin.
– Ajattelin, että vain tosi harvat voivat pärjätä kirjoituksissa.
Pöntinen naurahtaa, että kevään kirjoituksiin olikin helpompi lähteä mutta toisaalta olo meinasi olla jo turhan rentoutunut.
– Sitten ei meinannut yhtään jaksaa opiskella. Otin siis syksyllä stressin ja alkuvuodesta vähän turhankin löysin rantein, hän tuumaa.
Kirjoitukset onnistuivat kuitenkin keväälläkin, kun äidinkielen ja psykologian tulos oli myös molemmissa L ja pitkän matematiikan M.
– Aina ennen koetta oli olo, että en muista enkä osaa yhtään mitään, mutta siinä tilanteessa paine auttaa ja asiat tulevat mieleen. Minulle koetilanne sopii. Siinä on sopiva jännitys.
Pöntinen kertoo, että hänelle monien eri aineiden opiskelu on mieleistä. Hän muistuttaa, että nykylukio vaatii nuorilta paljon omaa kriittistä ajattelua ja kannan muodostamista.
– Ei se ole yhtään sama kuin lukio aiemmin. Esimerkiksi äidinkielessä pitää osata ajatella ja vakuuttaa muut niistä ajatuksista. Ja saman päivän aikana pitää matematiikassa derivoida ja pohdiskella jotain muitakin aineita. Tykkään analysoida ja oikein innostun sellaisesta mutta nyt on olo, että on vähän ähky kaikista aineista.
Pöntinen viihtyi Mäntyharjun lukiossa. Arvokkaana hän pitää sitä, että koulutaival tuli kuljettua monien jo päiväkodista tuttujen kavereiden kanssa.
– Muistan, kuinka lapsena katsoin ylioppilasjuhlissa, että siihen on niin kauan, kun me olemme tuossa tilanteessa, että laitamme lakit päähän. Ja nyt se on! Parasta, että juhlaa saa viettää yhdessä rakkaiden ystävien kanssa, Pöntinen sanoo.
Pöntinen muutti jo kevään aikana kaupunkiin ja on töissä Mölnlyckella tekemässä laastareita.
– Ajatus on tehdä nyt vuosi töitä ja jotain erilaista. Kuitenkin vähän uuvutti se lukeminen ja kirjoittaminen. Kiva saada vähän vaihtelua.
Hetken hengähdyksen jälkeen on selvää, että yliopisto-opinnoista voisi löytyä Pöntiselle intoa ja paloa. Hän naurahtaa, että ajatteli pitkään, että työ on jotain sellaista, mihin on pakko mennä ja mennään ilman sen kummempaa intohimoa.
– Minulla ei ole pitkään aikaan ollut haaveammattia. Mutta nyt on noussut ajatus politiikan tutkimuksen ja journalistiikan opiskelusta. Se voisi olla minun juttuni. Mutta nyt tosiaan on kiva tehdä hetki työtä enemmän käsillä. Sitten voi mennä tyytyväisenä luentosaleihin, hän tuumaa.
